torstai 29. maaliskuuta 2012

Pikapäivitys

Kun pitää tehdä nopeasti niin tehdään vain listamuotoon:

- kummallinen perjantaiaamu, lapset menee kymppiin ja mulla on vapaata, vasta kohta kiire siis
- mun blogiani ei taida lukea yhtään kukaan, mutta ei se mitään, voin kirjoittaa tänne mitä huvittaa :D (ainiin paitsi Maritta)
- eilen vietettiin läksiäiset, olo on haikea ja vähän tyhjä, mutta ehkä sen "lopullisuuden " tajuaa vasta jonkin ajan kuluttua
- vanhempani ovat mykkäkoulussa kanssani - uusi kokemus tämäkin
- ulkona odottaa taas iso pino puita pilkkomista!
- viikonlopuksi luvassa rentoilua kotikonnuilla ja vähän pääsiäismäistä ohjelmaa
- tiedän yhden salaisuuden, mutten kerro :D

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Yhdelle elämäni miehistä

Ajattelin kirjoittaa, koska tuntuu olevan helpompaa kuin asioista puhuminen. Ja tällä tavoin kuuntelet minua ehkä loppuun asti. Olen pitänyt sinua viisaana miehenä, ja sitä varmaan olet edelleenkin, vaikka käyttäydyitkin kuin pölvästi. En ole koskaan ymmärtänyt yletöntä alkoholin juontia ja tuli taas todistettua, että se on aikamoisen turha ja pahaa aikaan saava aine. Toivon todella, että koskaan enää lapset eivät joudu kuulemaan uhoamistasi - mua otti päähän jo se, kun autossa uhosit, että "jos mä oisin saanu ne pojat kiinni, niin oisin vetäny turpaan" - pieni ottaa isosta mallia ja väkivalta on mielestäni huono malli.

Olen miettinyt tässä viime päivinä kovasti rahaa ja rahalla ostettavaa valtaa. Koska tässä on kyse aika pitkälti siitä. Ilmeisesti teillä on sellainen ajatusmalli, että kun te maksatte "kaiken", niin kaikkien pitää mennä teidän sääntöjen mukaan. Mulla on pidemmän aikaa ollut sellanen olo, että te äitin kanssa pidätte mua noin kymmenvuotiaana lapsena, jonka pitää "totella" vanhempiaan. On tainnut unohtua se, että mä olen aikuinen ja suhde teidän kanssa pitäisi olla kahden aikuisen tasaveroinen suhde. Mä olen paljon miettinyt lapsuuttani ja nuoruuttani, sitä kohtaa missä on menty pieleen. Miksi kiltistä tytöstä on tullut vakavasti psyykkisesti sairas. En syytä teitä, uskon että olette tehneet parhaanne, minkä olette parhaaksi katsoneet ja osanneet. Aineellisesti asiani ovat aina olleet kunnossa, mitään ei ole puuttunut - paitsi sitä tunnetta, että minusta välitetään ja minä olen tärkeä ja ennenkaikkea HYVÄKSYTTY omana itsenäni, tällaisena kuin olen.

Ulkonäköäni, kodin pitoani, miesvalintojani, hiustenväriä, pukeutumista, lastenkasvatusta, joulunviettoa - kaikkea on arvosteltu ja arvostellaan nykyäänkin. Minut on nujertamalla kasvatettu, se ehkä on ollut sen ajan trendikin. Tärkeimpiä asioita, joita mä haluan omille lapsilleni tarjota, on aineettomat asiat, tunne hyväksymisestä, tunne siitä että he ovat arvokkaita ja ainutlaatuisia juuri sellaisina kuin ovat. Siirin opettajan kanssa olen tytön käytöksestä keskustellut ja hän sanoi, että on hyvä asia, että Siiri osaa pitää puolensa ja saa äänensä kuuluviin. Tähän minä haluan lapseni kasvattaa. Ja siihen tunteeseen, että heitä rakastetaan. Ja kyllä, en ole tyhmä ja tajuan sen, että jossain kohti Siirillä menee yli ja totta on sekin, että varmasti silloin kun minä tai isänsä on läsnä, tämä käytös korostuu.

Ymmärrän sen, että teidän keino osoittaa välittämistä on raha ja aineellisen hyvän jakaminen. Ja tarvitsee ihminen sitäkin, olen kiitollinen panostuksistanne minuun ja perheeseeni. Mutta rahan tuhlaaminen meihin tulisi olla vilpittömän vapaaehtoista, ei vallan väline. Koen kuitenkin onnistuneeni elämässäni hyvin, olen ollut monia vuosia jo hyvässä tasapainossa itsenikin kanssa, taistellut erokriisistä läpi hyvien ystävien avulla, saanut aina hyviä työpaikkoja, löytänyt rinnalleni miehen, joka oikeasti arvostaa ja kunnioittaa minua. Ei teillä luulisi olevan moittimisen aihetta. Mutta aina sitä vain tuntuu löytyvän ja se on mulle niin todella vaikeaa käsittää. Miksi omaa lastaan pitää koko ajan ja jatkuvasti moittia? Mitä niin pahaa mä olen tehnyt, että olen ansainnut sellaisen kohtelun? Erityisen loukkaantunut olen Santun puolesta, hänellä kun ei oikeasti ole osaa eikä arpaa tähän ja silti ryöpytit häntä todella rumasti. Toivon, että ajattelet oikeasti näitä asioita ja pyrit edes hitusen ymmärtämään kirjoittamaani.

tyttäresi

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Rukailua

Että semmoinen loma. Toiset sairastaa mielellään kotona - niin minäkin tekisin. Mutta aina ei voi valita. Sunnuntaina lähdettiin ajelemaan kohti loma-Rukaa ja kilometrien lisääntyessä olotilani vain huononi. Pääkipu, poskisärky, huono olo, paniikkikohtaus. Helmeä. Onneksi Kuusamossa pääsi päivystykseen, ärhäkkä poskiontelotulehdus ja antibiootit matkaan. Jos jotain hyvää, niin palvelu oli erityisen nopeaa: noin 3min. Poskiontelovaivat on mulle uusi tuttavuus, olisin voinut jättää tutustumisen väliin. Sarvikuonokannu on ollut kovassa käytössä, särkylääkkeitä on tullut syötyä enempi kuin moneen vuoteen yhteensä. Ehkä kaikkein kovimmalle ottaa se, että toiset pääsevät kurvailemaan aurinkoisille rinteille, minä nuhjustan yöpuvussani kaiken päivää. Onneksi on hyviä kirjoja edes mukana! Nyt ehkä jaksan jo lukea, kaksi päivää on mennyt enemmän nukkuessa. Eilen kävin kylillä, autolla. En jaksanut edes shoppailla. Tänään aion mennä syömään rinteessä olijoiden kanssa ja josko jaksaisin katsoa muutaman laskun. Suurin virkani on varmaan tällä lomalla anti-möykyttäjä, eli laittaa lasten kalsarin lahkeet sukan sisään niin, ettei jää möykkyjä. Mökki on kyllä hieno kelopirtti kaikkine mukavuuksineen ja positiivista on se, että on pimennysverhot ja hiljaista. Elias on pudonnut joka yö sängystä, eikä se edes herää siihen - kuten me muut.

Mutta loma se on tämäkin. Irti arjesta ja työkuvioista ainakin.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

just niin mun tuuria

Meillä ei yleensä paljon sairastella, mutta silloin kun taudit iskee, niin aina jotenkin huonoon saumaan. Kuten tänään. Tai siis jos nyt nopiaan menee kuumeet ja muut, niin ensi viikon lomaviikko ei vaarannu. Mutta miksi se on aina niin, että kun on jotain lomamatkaa tiedossa, niin eikös sillon tuu kipeeks ainakin toinen lapsista. Muistelen viime vuonnakin, että oli yksi jalkansa venäyttänyt...ja minä, joka saan rankani jumiin noin kahdesti vuodessa, niin tottakai se on nyt! Sitten voi mennä puoli vuotta niin, että ollaan kaikki ihan kunnossa...tietenkin hyvä niinkin, mutta sairauksilla on aina väärä ajoitus! Muistan silloinkin, kun asuttiin vielä ydinperheenä, että kun Janne oli pidemmällä keikkareissulla, niin yleensä silloin tuli yrjötauti lapsille - tai korvatulehdus Elsulle. Olisi parempiakin tiistaipäiviä viettää saikkua kotona - jää huomisen poikkihallinnollisen tapaamisen suunnittelua melko kevyeksi tällä menolla...

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Realismin ja romantiikan välimaastossa

Tuli mieleeni, että en ole muka-muistanut tulla tänne kirjoittelemaan. Tai en ehkä ole muka-ehtinyt. Tästä päästäänkin aiheeseen, joka mua sieppaa ja sapettaa suunnattomasti: ihmisellähän on aikaa tasan kaikkeen mihin hän haluaa aikansa käyttää. Kysymys on trendikkäästi Tahtotilasta. Tämä kietoutuu myös lasteni isään siltä osin, kun hän hopottaa, ettei ole aikaa, ei ehdi, on kiire...plaaplaa...kaikkeen on aikaa minkä kokee tärkeäksi. Piste ja huutomerkki.

Viime päivät ovat kuluneet sellaisessa heiluvan hampaan tilassa. Tiedättekö: ensin se vain vähän heiluu, sitten se alkaa heilumaan enempi, vähän rutisee jo juuristaan, sitten se nykäistään irti, tilalle jää ammottava kolo, tulee vähän vertakin. Kunnes alkaa kasvamaan uutta. Mä olen tuo hammas ja olen irtaantumasta tutusta ja turvallisesta työpaikastani. Tiedän, ettei se ole kivutonta, tykkään siellä monista jutuista ja ihmisistä. Tunnen ne käytännöt, tunnen senkin, joka ei halua puhua mulle. Siellä olis tosi helppo jatkaa. Jatkaa sitä vääntämistä ja rutiineja. Mutta sen verran hullu ihminen on (tai minä ainakin), että haluan uutta, uusia haasteita, uusia ihmisiä, uusia tuulia! Ja siltikin jään kaipaamaan...ristiriitainen olotila kaikkinensa. Mä haluaisin oikeasti kulkea rinnalla joiden asiakaslasteni elämässä vielä, kun he ovat niin isojen uusien juttujen edessä. Suorapuheinen sossuntäti on rikkonut jään monessa casessa, takkuamiset vanhempien kanssa on takuttu, asioista on puhuttu suurin kirjaimin - ja tässä vaiheessa on kokemus ja olotila siitä, että ratkaisut ovat niiden lasten asioissa olleet oikeita. en haluaisi lähteä. En haluaisi jättää heitä. Ja sitten kumminkin haluan!

Mä kävin kattomassa teatterissa Canth:n Anna-Liisan - raju tarina naisen tuskasta. Lapsensa tappaneen naisen tuskasta. Puhutteleva ja tosi hyvin tehty. Sen jälkeen heräsin tajuamaan, että mulla on jonkinlainen ammatin suoja tuollaisia juttuja vastaan. Onhan niitä vastaavia meilläkin nähty -  tavalla tai toisella lapsensa tuhonneita. Pahuus on asia, jonka vain joutuu kohtaamaan työssäni. Pahuus on asia, joka on opettanut mua tosi paljon. Ihminen tekee pahaa, meidän tehtävä on suojella. Mutta meidän tehtävä ei ole tuomita. Pitää vain ymmrätää, että joku vanhempi ei pysty parempaan. Ei vain pysty.

Jaa pitikö mun jotain romantiikkaakin tähän kirjoittaa :D mitä se on? Onko se sitä kun me luettiin tässä joku ilta samalla tyynyllä Fingerporia! Romantiikan toinen osapuoli on Epsanjassa, mutta lennähtää huomisaamuna takaisin, sitten ollaan romanttisia! (hah)

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Vuosi.

Siitä on kokolailla vuosi. Käsittämätöntä on se, etten minä, joka muistan kaikki mahdolliset päivämäärät, muista tarkkaan sitä päivämäärää. Mutta kokolailla vuosi. Ehkä en siksi muista tarkkaa aikaa, että sen piti olla vain yksi muiden joukossa. Yksi tapaus, jonka kanssa juoda kahvia-teetä ja parantaa maailmaa. Yksi, josta todeta taas, että ihan kiva, mutta kun se ihan kiva ei riitä. Sen olin todennut jo ehkä noin 37 kertaa (kyllä...melkoinen säätörupeama se olikin).

Sinä maanantai-iltana kuitenkin tapahtui jotain. Jotain selittämätöntä. Ehkä se oli se, että tuo villapaitainen kaljupää korjasi yläkerran vessan ovenkahvan. (testasin, että onko siitä mihinkään...) Mies joka silloin elämääni astui, ei ollut sitä mitä hain. Ei pitkä eikä akateemisesti koulutettu, ei suutelutaidon mestari Tupakoivakin vielä! Mutta se mies sanoi tuossa olohuoneen ruskealla sohvalla silloin maaliskuussa, että "mä olen nyt löytänyt sen mitä mä olen etsinyt". Se oli päättänyt, että mä olen se - tai siis Se Nainen. Mitäs mä siihen sitten sanomaan, kun kerran se oli niin päättänyt :D Alkuhuuma - oliko meillä sellaista? Meillä on ollut ehkä enempi alun vuoristorataa ja vesihiihtoa...Mahaplätsejä kovalle lumelle ja erityisen hienoja hetkiä. Se, miksi olemme edelleen yhdessä, johtuu siitä, että Se Mies saa mut raivostumaan enempi kuin kukaan muu...se saa mut lähes hulluuden partaalle "olemalla aina oikeassa". Se saa mut ärsyyntymään ryppyotsaisesti esitetyistä kommenteistaan. Ja sitä paitsi se on roudannu kaikki kamansakin jo tänne!

Niin, vuosi elämästäni. Vuosi elämästämme - ehdottoman hieno vuosi. Uusperheen arki ja juhla on koettu ja särmiä hiottu. Koen olevani kovin rikas ja onnellinen. Henkisesti rikas, kokonaisvaltaisen onnellinen.
<3 Santtu, mä rakastan sua. <3

torstai 1. maaliskuuta 2012

Operaatio uusi työ

Lyhyesti homma meni näin: sain viime pe sähköpostia Jämsän sosjohtajalta, että kiinnostaisiko mua tulla Jämsään töihin. Ja tottahan mua kiinnosti! Menin eilen keskiviikkona aamulla sinne tapaamaan sitä johtajaa ja se kysyi, että haluanko mä aikuispuolelle, jossa olis ensin viransijaisuus, mut mahkut vakipaikkaan sosiaaliohjaajana vai haluisinko ls-puolelle vuoden loppuun kestävään sijaisuuteen. Harvemmin kai pääsee valitsemaan kahdesta hyvästä :D Valitsin aikuispuolen juurikin pidemmän tähtäimen mukaan...eli että ehkä vakkariksi. Juu kiitos hei, huhtikuun alussa aloitan! Menin vanhaan työpaikkaan ja kerroin lähdöstäni. Kaikki hyvin.

MUTTA...tänään olin saanut postia Jämsästä, että matkaan on tullut mutkia: se tyyppi jonka tilalle olisin menossa, niin sen siirtymisessä uuteen paikkaan onkin tullu jotain hämminkiä ja se ei tiedäkään lähteekö / millä aikataululla...samassa postissa mulle tarjottiin kuitenkin sitä ls-paikkaa. MUTTA...olen silti nyt paniikkihermona, että jos tää koko Jämsä-juttu kosahtaa...ja mä kun olen ehtinyt jo riemuita ja toitottaa asiaa...huomenna pitäisi ratketa tämä kuvio...huuuih.