Olen ranskalaiset viivat -tuulella.
- Miksi ihmiset hankkivat monta lasta kun sitten valittavat miten raskasta niitä on hoitaa? (ja tästä ei pidä kenenkään loukkaantuman, oikeastaan yhden tv-ohjelman pohjalta aloin tätä pohtia, mutta löysin elävän elämän esimerkkejäkin monta - onneksi suurin osa työkentältä)
- Miten selvitä likakaivoremontista ensi viikolla kuusihenkisenä perheenä, pitäisikö siivota jo ulko-WC?
- Suren sitä, että kolmen minulle tärkeän ihmisen läheinen on kovin huonossa kunnossa tällä hetkellä - kolme kovin eri-ikäistä, kolme enemmän tai vähemmän lähellä kuolemaa nyt tai äskettäin. Epäreilu maailma ja miten nämä aina kasautuvat.
-Ärsyynnyn siitä, että laitan tekstareita ja sähköposteja ihmisille, selkeitä kysymyksiä ohjeistuksella "vastaathan pian" - ja saanko vastauksia; murrrrrr.
- Iloitsen siitä, että lapsilla on huisin kivaa mökillä mummon ja papan kanssa, Elias viipottaa uusissa keltaisissa kumppareissaan :)
- Pitäisi imuroida vielä alakerta
- Kaksi aamua kesälomaan!
- Uusperheellisten leiri odottaa meitä heinäkuun lopulla Savonlinnassa!
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Huoooh
Että voikin olla tylsää - ja mä olen hei töissä. Mutta minkäs teet, kun asiakkaat peruu sovittuja tapaamisia ja sitten on monta tuntia tyhjää aikaa täytetttäväksi. Päivä kuluisi paljon nopeammin kun saisi oikeesti tehdä jotain...ja pysyisi työn imu päällä. Nyt tää on tällasta laahaavaa ja sitten kun pitäisi tarttua oikeasti toimeen, niin kun imu ei ole päällä, niin itsestään ei saa sitten irti kaikkea. Pieni kiire ja sopiva paine olisi parasta. Nyt menee vaan haukotteluksi ja ammattilehtien lukemiseksi pääosin.
Vähän laahaavaa on myös kotirintamalla, ehkä siksi kun me kaksi vanhusta ollaan vaan kotona. Lapset on "maailmalla", E isällään, S leirillä ja tytöt äidillään. Parisuhdekin on vaihteeksi arkisessa tilassa, mutta toisaalta tylsyys on voima, joka pitää elämän intensiteettiä omalta osaltaan myös kasassa. Jatkuva huuma ja hype sortuisi äkkiä, tylsyydellä rakennetaan pohjaa huippuhetkille. Enkö hienon teorian kehittänyt tässä tällä istumalla :D
---
Jos mietitään asioita vähän laajemmassa mittakaavassa, niin en ole voinut välttyä pohtimasta taas mediaan noussutta perhetragediaa, jossa isän epäillään surmanneen lapsensa. Ammattilaisena olen miettinyt sitä, miten tällaiset olisi ennakoitavissa ja hoidettavissa - ja tullut siihen tulokseen, ettei ehkä mitenkään. Ihmisille itselleen pitäisi herätä halu muuttaa asioiden tilaa. Vaikka me sossuntädit tai kotipaleluihmiset tai terveydenhuollon ammattilaiset kuinka tarjoaisimme apua ja tukitoimia, on se kuin iholle liimattu tarra, joka viimeistään kovassa sateessa irtoaa. Jos ihminen ei ole itse motivoitunut, häntä ei voida pakkoauttaa. Näin se vain kaikessa karuudessaan on. Ja mausteena tässä sopassa vielä kaikki erilaisista mielen häiriöistä kärsivät, jotka eivät edes tunnista avun tarvettaan.
Tragedioita tulee siis olemaan jatkossakin. Vaadittaisiin pitkällistä yhteiskunnallista muutosta sen aikaansaamiseksi, että palvelut olisivat kaikille riittäviä ja tarkoituksenmukaisia, kaikille saatavilla ja juuri oikeaan aikaan. Ihanneyhteiskunnan utopia. Yksilötasolla jokainen voi toki miettiä, voisiko lähimmiltään muistaa kysyä tarpeeksi usein mitä heille kuuluu. Ja kertoa, että he ovat tärkeitä.
Vähän laahaavaa on myös kotirintamalla, ehkä siksi kun me kaksi vanhusta ollaan vaan kotona. Lapset on "maailmalla", E isällään, S leirillä ja tytöt äidillään. Parisuhdekin on vaihteeksi arkisessa tilassa, mutta toisaalta tylsyys on voima, joka pitää elämän intensiteettiä omalta osaltaan myös kasassa. Jatkuva huuma ja hype sortuisi äkkiä, tylsyydellä rakennetaan pohjaa huippuhetkille. Enkö hienon teorian kehittänyt tässä tällä istumalla :D
---
Jos mietitään asioita vähän laajemmassa mittakaavassa, niin en ole voinut välttyä pohtimasta taas mediaan noussutta perhetragediaa, jossa isän epäillään surmanneen lapsensa. Ammattilaisena olen miettinyt sitä, miten tällaiset olisi ennakoitavissa ja hoidettavissa - ja tullut siihen tulokseen, ettei ehkä mitenkään. Ihmisille itselleen pitäisi herätä halu muuttaa asioiden tilaa. Vaikka me sossuntädit tai kotipaleluihmiset tai terveydenhuollon ammattilaiset kuinka tarjoaisimme apua ja tukitoimia, on se kuin iholle liimattu tarra, joka viimeistään kovassa sateessa irtoaa. Jos ihminen ei ole itse motivoitunut, häntä ei voida pakkoauttaa. Näin se vain kaikessa karuudessaan on. Ja mausteena tässä sopassa vielä kaikki erilaisista mielen häiriöistä kärsivät, jotka eivät edes tunnista avun tarvettaan.
Tragedioita tulee siis olemaan jatkossakin. Vaadittaisiin pitkällistä yhteiskunnallista muutosta sen aikaansaamiseksi, että palvelut olisivat kaikille riittäviä ja tarkoituksenmukaisia, kaikille saatavilla ja juuri oikeaan aikaan. Ihanneyhteiskunnan utopia. Yksilötasolla jokainen voi toki miettiä, voisiko lähimmiltään muistaa kysyä tarpeeksi usein mitä heille kuuluu. Ja kertoa, että he ovat tärkeitä.
torstai 14. kesäkuuta 2012
Kesälomalla!
Mä olen tämän viikon lomalla, sitten kaksi töissä, kaksi lomalla, kaksi töissä ja kaksi lomalla ja sitten ollaanki jo elokuun puolivälissä, eli olen niinkus koko kesän lomalla, käyn siinä välissä vain muutaman päivän töissä :) Maanantaina pidin poistomyyntiä, onneksi jokunen rahakas ostaja sekosi halpoihin hintoihin ja saimme matkakassaa kokoon. Tiistaina oli Elsun kouluunlähtötarkastus, poikaa vähän jännitti, mutta kaikki hyvin. Pituutta 132cm ja painoa 29kg, nollakäyrän poika. Korkeita ääniä ei kuullut kunnolla, niitä syksyllä kuunnellaan uudestaan. Hb oli peräti 156!
Tiistaina lähdettiin lomareissulle laatukolmikolla eli minä ja lapset, suuntasimme Turkuun. Ensin Luostarinmäen museokortteliin, josta lapset tykkäsivät kovasti. Sitten laivalle, josta tykkäsimme myös kovasti, vaikkakin täytyy todeta, että reissut väsyttää aina! Tein laivalla erityisesti siellä leikkihuoneessa istuessani havaintoja...
- crocksit on mukavat kengät, mutta jos niillä on pakko kulkea aina ja jokapaikassa, niin edes: ei sukkia, pliis...
- miksei vanhemmat pue lapsiaan kauniisti edes reissulle? liian monta resupekkaa tuli vastaan taas...(ja kyllä, olen pinnallinen, kuulun niiden äitien joukkoon, joka vaihtaa lapsensa sukatkin jolleivat ne sovi asun väriin...)
- miksei lapsille tarjota uusia makuelämyksiä laivan ruokapöydistä, nakkia ja muusia kai saisi kotonakin - turha sitten vallittaa kun eivät isompanakaan syö mitään muuta (tosin s ja e on sitten se toinen ääripää ehkä, rapuja, mätiä ja muita hyviä kalaherkkuja lautaset täynnä...)
- ehdin hämmästellä myös sitä, että varsinkin äidit, joilla näytti olevan useampia lapsia, olivat jotenkin kauhean värittömiä ja nuutuneen oloisia nansopaidoissaan...en haluaisi kuulua tuohon joukkoon
Näistä havainnoista päätellen, tarvitsen ehdottomasti ensi kerralla reissuseuraksi myös jonku aikuisen, muuten keskityn taas epäolennaisesti arvostelemaan kanssamatkaajia :D
Tänään podin krapulaa pitkälle iltapäivään. Ja ehkä osa ainakin teistä tietää, etten mä noita viinaksia käyttele, tämä rapula olikin muotoa hiilari-sellainen, mutta olotila varmaan aika samanlaisen kamala. Pyörrytti ja oksetti ja paleli...kyllä se olo sitten pikkuhiljaa korjaantui. Mitä tästä opimme, sen kolmannen jälkiruokalautasellisen voisi jättää syömättä...no, harvoin sitä pääsee herkuttelmaan tuolla tavoin toisaalta.
Meillä on taas suurperhe kasassa loppuviikon, neljä pienintä on jo pedeissään (tosin Siiri ravaa yliväsyneenä koko ajan tässä), mä taidan myös napata kirjastolöydön mukaan ja hiipiä paistumaan aurinkoisen peltikaton alle.
Ainiin, meinasi jäädä kertomatta: MINÄ ihan itse pesin tänään maton! Ison pyöreän villamaton, jonka pesettäminen pesulassa maksaa liki 100e. Laitoin sen trampoliinille ja jynssäsin, huuhtelin ja sitten lapset pomppimaan nurinpäin käännetyn maton päälle, jotta liiat vede puristuu pois! Nyt toivotaan siis hyviä säitä, jotta se matto kuivaisi!
Tiistaina lähdettiin lomareissulle laatukolmikolla eli minä ja lapset, suuntasimme Turkuun. Ensin Luostarinmäen museokortteliin, josta lapset tykkäsivät kovasti. Sitten laivalle, josta tykkäsimme myös kovasti, vaikkakin täytyy todeta, että reissut väsyttää aina! Tein laivalla erityisesti siellä leikkihuoneessa istuessani havaintoja...
- crocksit on mukavat kengät, mutta jos niillä on pakko kulkea aina ja jokapaikassa, niin edes: ei sukkia, pliis...
- miksei vanhemmat pue lapsiaan kauniisti edes reissulle? liian monta resupekkaa tuli vastaan taas...(ja kyllä, olen pinnallinen, kuulun niiden äitien joukkoon, joka vaihtaa lapsensa sukatkin jolleivat ne sovi asun väriin...)
- miksei lapsille tarjota uusia makuelämyksiä laivan ruokapöydistä, nakkia ja muusia kai saisi kotonakin - turha sitten vallittaa kun eivät isompanakaan syö mitään muuta (tosin s ja e on sitten se toinen ääripää ehkä, rapuja, mätiä ja muita hyviä kalaherkkuja lautaset täynnä...)
- ehdin hämmästellä myös sitä, että varsinkin äidit, joilla näytti olevan useampia lapsia, olivat jotenkin kauhean värittömiä ja nuutuneen oloisia nansopaidoissaan...en haluaisi kuulua tuohon joukkoon
Näistä havainnoista päätellen, tarvitsen ehdottomasti ensi kerralla reissuseuraksi myös jonku aikuisen, muuten keskityn taas epäolennaisesti arvostelemaan kanssamatkaajia :D
Tänään podin krapulaa pitkälle iltapäivään. Ja ehkä osa ainakin teistä tietää, etten mä noita viinaksia käyttele, tämä rapula olikin muotoa hiilari-sellainen, mutta olotila varmaan aika samanlaisen kamala. Pyörrytti ja oksetti ja paleli...kyllä se olo sitten pikkuhiljaa korjaantui. Mitä tästä opimme, sen kolmannen jälkiruokalautasellisen voisi jättää syömättä...no, harvoin sitä pääsee herkuttelmaan tuolla tavoin toisaalta.
Meillä on taas suurperhe kasassa loppuviikon, neljä pienintä on jo pedeissään (tosin Siiri ravaa yliväsyneenä koko ajan tässä), mä taidan myös napata kirjastolöydön mukaan ja hiipiä paistumaan aurinkoisen peltikaton alle.
Ainiin, meinasi jäädä kertomatta: MINÄ ihan itse pesin tänään maton! Ison pyöreän villamaton, jonka pesettäminen pesulassa maksaa liki 100e. Laitoin sen trampoliinille ja jynssäsin, huuhtelin ja sitten lapset pomppimaan nurinpäin käännetyn maton päälle, jotta liiat vede puristuu pois! Nyt toivotaan siis hyviä säitä, jotta se matto kuivaisi!
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Rusinat loppu
Mä en enää tarjoile rusinoita, ottakoon koko pullan tai olkoon ilman. Nyt mun mitta on täynnä. Mä olen yli kolme vuotta joustanut, joustanut ja joustanut. Yhtään keikkaa ei ole lasten isä jättänyt tekemättä. Meillä on edelleen voimassa oleva sopimus, jonka mukaan lapset asuu puolet ajasta isällään. Olen joustanut niin paljon, että sovimme vuodenvaihteessa, että lapset ovat hänellä 6-8 vrk kuukaudessa, tuokin käy mulle. Mulle kävisi, että lapset olisi joka toinen viikonloppu ja kesälomalla tietyn pätkän jne isällään, mulle kävisi, että lapset olisi isänsä ehdotuksen mukaisesti joka toisen viikon su-ke isällään. Mulle kävisi. Ainoa mikä mulle ei käy, on se, että isä voi yksipuolisesti päättää milloin hän sattuu ehtimään lapsia tapaamaan. Jos tulee keikka, niin sovittu lasten oleminen hänen luonaan peruuntuu. Aina. Ja minä joustan. En voi suunnitella yhtään mitään, kun voi tulla keikka. Tai studio. Tai vähintään harjoitukset.
Nyt sitten pelataan villeillä korteilla. Jos isä ei noudata sääntöjä - minkäälaisia sopimuksia, niin miksi minäkään. Ei lähde lapset hänelle ennen sellaisen sopimuksen voimassa oloa, jota hän todellakin sitoutuu noudattamaan. Tiedän, että se on typerää ja lapsellista, mutta multa loppui nyt vaan kärsivällisyys. Jollei hän priorisoi lapsiaan keikkojen edelle vaan on kehdannut ehdottaa minulle, että "voisin tavata lapsia silloin kun ehdin", niin olkoon sitten tapaamatta. Niin tuhat ja miljoona kertaa on käynyt niin, että lapset ovat kuitenkin mulla silloin kun on etukäteen sovittu, että ovat isällään. Ja perustelu on aina sama: on pakkopakkopakko ja kauhee kiire ja ressi. Mä en vaan jaksa enää ymmärtää. tehköön niitä keikkoja, kyllä minä huolehdin lapsista, kasvatan heistä kunnon kansalaisia, rakastan ja puhallan kun sattuu. Minä luen iltasadut, minä iloitsen heidän iloitessaan, minä tiedän mitä heille kuuluu. Surullista on se, että isä haluaa jäädä tästä kaikesta paitsi.
Sitä paitsi saadaanhan tästä mielenkiintoinen ennakkotapaus jos käräjille asti edetään. Yleensä isät tappelevat oikeudesta saada tavata lapsiaan enemmän, kun lasten äiti sen estää.
Nyt sitten pelataan villeillä korteilla. Jos isä ei noudata sääntöjä - minkäälaisia sopimuksia, niin miksi minäkään. Ei lähde lapset hänelle ennen sellaisen sopimuksen voimassa oloa, jota hän todellakin sitoutuu noudattamaan. Tiedän, että se on typerää ja lapsellista, mutta multa loppui nyt vaan kärsivällisyys. Jollei hän priorisoi lapsiaan keikkojen edelle vaan on kehdannut ehdottaa minulle, että "voisin tavata lapsia silloin kun ehdin", niin olkoon sitten tapaamatta. Niin tuhat ja miljoona kertaa on käynyt niin, että lapset ovat kuitenkin mulla silloin kun on etukäteen sovittu, että ovat isällään. Ja perustelu on aina sama: on pakkopakkopakko ja kauhee kiire ja ressi. Mä en vaan jaksa enää ymmärtää. tehköön niitä keikkoja, kyllä minä huolehdin lapsista, kasvatan heistä kunnon kansalaisia, rakastan ja puhallan kun sattuu. Minä luen iltasadut, minä iloitsen heidän iloitessaan, minä tiedän mitä heille kuuluu. Surullista on se, että isä haluaa jäädä tästä kaikesta paitsi.
Sitä paitsi saadaanhan tästä mielenkiintoinen ennakkotapaus jos käräjille asti edetään. Yleensä isät tappelevat oikeudesta saada tavata lapsiaan enemmän, kun lasten äiti sen estää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)