Kun luulin jo unohtaneeni...

...tai oikeammin luulin, että paniikit oli jo unohtanu mut...mutta ei: eilen illalla iski ahdistus. Tosin ehkä tiedän sille syynkin: söin vääränlaista ruokaa, joka heitti vatsani aivan sekaisin. Ei siihen välttämättä muuta tarvita. Siirryn siis riisilinjalle taas. No, ei nyt ihan, mutta varon rasvaista hiilarimättöä. (Mutta kun Santun tekemä lasagne oli niiiiiiiiiiiiin hyvää) Juuri perjantaina kun kehuin lääkärilleni, että olen voinut jo tosi paljon paremmin. Niin sitten taivas taas putoilee niskaan. Koska olo oli jälleen se happi-loppuu-maapallolta-tulva-tulee-ja-hukuttaa-maailmanloppu-on-lähellä. Katastrofiajatuksia siis. Plaah. Mutta nukahdin sitten kumminkin, en ehtinyt kokeilemaan uutta kohtauslääkettäni - ehkä saavutus sekin.

Sitten olen tullut myös siihen tulokseen, ettei tällainen toimeton lorvailu oikein sovi mulle. On liikaa aikaa miettiä ja kuulostella. Pitäisi olla puuhaa ja tohinaa eli tössötystä, niinkuin armas mieheni sanoo. Mä oon myyny ahkerasti taas netissä vaatteita ja aamutuimaan jo käynyt Siirin kanssa sadekävelyllä. Silti olo on levoton ja selkäranka on kokonaan jumissa :/ (= usein toinen syy paniikeille). Mietin tässä punttisalille lähtöä.

Monta hyvää päivää ollut tässä ahdistusten välissä. Mutta eikö nää pitäny jo olla kokonaan voitettu kanta. Ilmeisesti keho on tosi herkillä ja yksikin varomaton liike aiheuttaa huonoa oloa.

Asioita muistiin

- flunssa ja taas noidannuoli hartiassa niinkuin viimeksikin lunssassa :(
- ei kannata juoda teetä tyhjään mahaan aamulla --> levoton olotila
- labra-arvoista pitkäaikainen tulehusarvo koholla, selittäisikö paniikit?
- Siiri teki Santulle omistuskirjoituksella grillipihdit! Todella hienot ja arvostetut :)
- eilen ja yöllä ukkosti, hassu vuodenaika ukkoselle mielestäni
- opettelen epätoivoisesti Lumian maailmaa...

Sunnuntain puuhia

Hmm...nyt onkin jännittävää, Siiri on tossa vieressä ja se on ollu jo aiemmin kauheen kiinnostunu mun blogistani, mutta en oo kertonu sille mikä sen blogin nimi on, koska mielestäni Siirin ei tarvi näitä vuodatuksia löytää lukemaan. Siksi kirjoitan tätä nyt sähköpostissa, niin se ei kiinnitä huomiota. Ovela äiti :D Me käytiin tänään lasten kanssa parilla kirpparilla ja sitten kiinalaisessa syömässä. Anne pyysi kirpparilöydöistä kertomusta, ja tässä sitä nyt tulee: mulle takki syksyksi 21,50e (kirpparihinnaks vähä tyyris, mutta oli kiva, niin ostin pois), Siirille musta juhlamekko 5e, mulle mekko 10e ja paita 2e, kuviosakset, gollan kännypussi Siirille ja yksi taulu 1,5e kappaleelta, Siirille kahdet korvikset 1e ja Elsulle yhdet korvikset 1,9e, velhomainen kirja 5e, Santulle paita 1e ja Katri-serkulle ihana kuumailmapallo-koriste huoneeseen 3e. Ainiin, se minkä takia me oikeestaan lähdettiin: Tamagotchit, niitä löytyi kaksi toimivaa, toinen maksoi 4e ja toinen 0,1e! Ja sitten vielä tiernapoikanäytlemään miekka 1,5e. eli monenlaista ja suht halvalla kuitenkin!

Mutta nopeesti on taas viikonloppu mennyt, la-su meillä oli mummo ja pappa ja lauantaina myös serkkulan väki vähän myöhäisissä synttärijuhlissa. Huomenna sukellamme arkeen, Elias ilmoitti jo tänään kun oltiin päiväsaunassa, että hän menee sitten taas uimahalliin huomenna - onneksi Santtukin haluaa uimaan :)

Lääkärissä

Mulla oli eilen (liian) pitkästä aikaa tapaaminen lääkäri-Pekan kanssa. Olikin paljon kerrottavaa ja ihmeteltävää. Pekan kanssa hoitosuhde on jatkunu jo yli 14 vuotta ja se on kyllä niin hyvä asia mun kannalta, koska Pekka jos kuka on nähnyt mut todella todella surkeassa kunnossa ja myös todella hyvässä voinnissa. Ihmeteltiin yhdessä, että miksi nyt on tullut kohtauksia, mutta kun vähän aikaa juteltiin, niin alkoi syy-seuraus -suhteita läytymään paljonkin. Nyt sitten vähän enempi lääkettä, kun aivot on jostain syystä unohtaneet, miten serotoniinia tuotetaan. Kohtauslääke-asiaa oon monesti pohtinu...bentsoja en suostu syömään. Mutta nyt mulla on kohtauslääkkeet! Hassua kyllä (tai siis mä en tiennyt tätä), hain apteekista Ataraxia!

Syksy!

Miten se onkin kummallista, että kun ulkona sataa ja on pimeän hämärää, niin silloin mun tekee mieli pihalle! Toiset tykkää kun on aurinkoa ja hellettä, mä pidän tästä vuodenajasta. Tosin syksy on todella hektistä aikaa tuolla työmaalla, sijoituksia on tehty nyt jonossa. Enkä puhu finanssipolitiikasta. Tänään jouduin tylsään hommaan: vastaamaan valitukseen, joka koski minua. Mutta tämän työn yksi osa on nuo asiakkaiden tekemät valitukset, kantelut, oikaisuvaatimukset ja muut tyytymättömyydet, niihin on onneksi jo totuttu. Mutta ihan turhaa työajan tuhlausta perustella vastineisiin päivän selviä asioita.

Lapset innostuivat juuri tekemään postia johonkin lastenohjelmaan...pönttöuunissa on tulet - aika ihana arkikeskiviikko :) Elias lauleskelee muskarilauluja ja Siirikin on rauhanomaisesti. Mutta on nää illat vaan tosi lyhyitä, koska nuo unikeot tarvii sen liki 12h unta, eli meillä mennään petiin uskollisesti klo 20. Elias haluaa yleensä, että luetaan kirjaa - esim kaksi sivua riittää, sitten väsyttää jo kovasti! Heinähattu ja Vilttitossu on siis ollut kesken jo montamonta viikkoa.

Mun vointi on hyvä! Ainoastaan väsymys on huikea. Katsotaan jollei se ala korjaantumaan, niin on varmaan syytä ottaa verikokeet. Mä en vaan oikeen diggaile sitä aamulla-syömättä-piikki-käsivarteen -touhua...siksi välttelen. Huomenna mulla on lääkäri pitkästä aikaa Treella, tuttu tohtorini Pekka analysoi viime aikaisia tapahtumia siis :D

Maanantainen

Mä olen jo paremmassa kunnossa :) Joinain hetkinä jo sisäinen rauhakin löytyy. Toisina hetkinä joutuu vielä kävelemään varovasti ja tekemään varmoja valintoja, ettei uppoaisi jälleen. Huomaan, että nyt on oltava tarkkana syömisten, lepäämisten ja kaiken normaalista poikkeavan kanssa. Olin jumpassa, hengästyin ja hikoilin: paniikki puski pintaan, mutta ei päässyt! Tulin näkäisenä kotiin: levottomuus puski pintaan, mutta meni onneksi ohi. Että mennää hiljaa ja matalalla nyt vaan.

Olin kuitenkin töissä ja päivä meni hyvin :) Meillä oli sopivasti positiivisuus-kahvit ja omalla vuorollani positiivisuuskierroksella kiitin ihania työkamujani. Heidän joukossaan on turvallinen olo!

Että muistaisin tämänkin päivän

Tämä päivä on ollut eilistä parempi. Onneksi. Olen uupunut, olen tyhjä, olen jännittynyt. Saan edelleen helposti paniikinomaisia tunteita vain miettimällä, että maailmasta loppuu happi tai taivas putoaa niskaan. Pelko, ei todellinen. Mutta ainakaan isoa kohtausta ei ole vielä tullut, vaikka olen sitä odotellut. Juttelin eilen lääkärini kanssa, joka kiteytti asian aika lohdullisesti: palomuurissa on reikä, mutta koko muuri ei ole nurin. Nyt isketään tupla-annoksella lääkettä turpiin niitä paniikkipeikkoja! Laitoin uuniinkin tulet, pitkästä aikaa. Löysin kauan kateissa olleen kameran, join kupin teetä, pesin pyykkiä ja astioita. Imuroin. Tein yritystoiminnan kirjanpitoa. Pelaan sanasekoitusta. Koska olo on sellainen, että on puuhattava koko ajan jotain. Muistan tämän vaiheen kyllä. Odotan hartaasti sitä aikaa, kun voin taas vain olla. Kun voin taas katsoa elokuvan kokonaan. Tämä on se vaihe nimeltään "en pysty istumaan paikallani niin kauaa". Kun olen sen verran pinnalla syvistä vesistä, että voin vain kellua. Nyt vielä räpiköin. Enkä tykkää vedestä.

Nyt mennään hiljaa ja varovasti, kurinalaisesti ruokaa ja unta, huolehditaan lämmöstä ja hyvästä olosta. Ei sooloilua! Sitten kun olen taas tukevalla maalla vahvasti, sitten voi sooloilla enempi. Olen kovin miettinyt, mitä tämä olotila yrittää minulle kertoa, koska sen olen oppinut, että monesti psyykellä on viesti tuotavanaan. Vielä en ole sitä selvittänyt. Ehkä osansa on viikonlopun valvomisella ja alkoholilla, ehkä suht tuoreella työpaikan vaihdolla. Tässä nykyisessä työpaikassa on myös lupa olla heikko. Psyykkisistä syistä sairaslomailu on enempi sääntö kuin poikkeus. Toisin oli siellä vanhassa. Onko siis nyt otollinen aika romahtaa?

Tarjosin neljääkymmentä...

...milligrammaa lääkettä itsellseni, kun yritän vetää päihin näitä saakutin paniikkeja! Mutta aika sitkeetä on. Eilen kuin salama kirkkaalta taivaalta ruokapöydässä sain megamoisen paniikkikohtauksen, sellaisen taivas putoaa niskaan -systeemin. Ei näitä taas ole aikoihin ollutkaan ja mä olen niin petynyt ja peloissani nyt sen suhteen, että eikö mun lääkkeet enää auta! Annos on nyt tuplattu, tänään vasta eka päivä. Ja olo on vaihtelevan kurja ja jopa paniikinomainen välillä. Eli koettelee, koettelee. Oon nyt saikulla tän loppupäivän ja huomisen. Olo on sellainen kokonaisvaltaisen ahdistava, että missään ei ole hyvä olla. Haluaisin paeta, mutten tiedä minne. Ja ihan oikeasti sellainen olo, että taivas putoaa niskaan kohta. Ja koko ajan tiedän, että nämä ovat vain pelkoja. Ja sitten pelkään, että tuleeko taas kamala olo, pystyykö mua kukaan auttamaan ja tadaa, kierre on valmis.

Mä olen pettynyt itseeni, ei sille mitään mahda. Nimittäin jo vuosia olen ollut näiden olojen "yläpuolella", toki oloja on ollut ja tullut ja mennyt. Mutta ei ne oo jäänyt tälleen jumiin. Ja tää on pelottavaa. Enkä jaksa aina muistaa sitä, että sairastan sairautta nimeltä paniikkihäiriö ja nämä olot kuuluu siihen. Vaan käyn taas läpi niitä vanhoja nauhoja, että kuolenko, sekoanko, loppuuko happi...

En jaksaisi. Ja kun oikein selvää selittävää tekijääkään ei nyt ole. Toki hormonaalinen vaihtelu, uusi työ, viikonlopun valvominen ja pieni alkoholin nauttiminen...ehkä kaikkien näiden yhteensattuma. Mutta en silti jaksaisi. Onneksi hyvä ystäväni on psykiatri. Ja onneksi omalle Pekka-tohtorille on aika ensi viikolle. Mut en mä siltikään meinaa jaksaa. Haluisin vaan elää tätä tavallista arkea ja tulla toimeen itseni kanssa. Onko se liikaa vaadittu.