perjantai 7. syyskuuta 2012

Että muistaisin tämänkin päivän

Tämä päivä on ollut eilistä parempi. Onneksi. Olen uupunut, olen tyhjä, olen jännittynyt. Saan edelleen helposti paniikinomaisia tunteita vain miettimällä, että maailmasta loppuu happi tai taivas putoaa niskaan. Pelko, ei todellinen. Mutta ainakaan isoa kohtausta ei ole vielä tullut, vaikka olen sitä odotellut. Juttelin eilen lääkärini kanssa, joka kiteytti asian aika lohdullisesti: palomuurissa on reikä, mutta koko muuri ei ole nurin. Nyt isketään tupla-annoksella lääkettä turpiin niitä paniikkipeikkoja! Laitoin uuniinkin tulet, pitkästä aikaa. Löysin kauan kateissa olleen kameran, join kupin teetä, pesin pyykkiä ja astioita. Imuroin. Tein yritystoiminnan kirjanpitoa. Pelaan sanasekoitusta. Koska olo on sellainen, että on puuhattava koko ajan jotain. Muistan tämän vaiheen kyllä. Odotan hartaasti sitä aikaa, kun voin taas vain olla. Kun voin taas katsoa elokuvan kokonaan. Tämä on se vaihe nimeltään "en pysty istumaan paikallani niin kauaa". Kun olen sen verran pinnalla syvistä vesistä, että voin vain kellua. Nyt vielä räpiköin. Enkä tykkää vedestä.

Nyt mennään hiljaa ja varovasti, kurinalaisesti ruokaa ja unta, huolehditaan lämmöstä ja hyvästä olosta. Ei sooloilua! Sitten kun olen taas tukevalla maalla vahvasti, sitten voi sooloilla enempi. Olen kovin miettinyt, mitä tämä olotila yrittää minulle kertoa, koska sen olen oppinut, että monesti psyykellä on viesti tuotavanaan. Vielä en ole sitä selvittänyt. Ehkä osansa on viikonlopun valvomisella ja alkoholilla, ehkä suht tuoreella työpaikan vaihdolla. Tässä nykyisessä työpaikassa on myös lupa olla heikko. Psyykkisistä syistä sairaslomailu on enempi sääntö kuin poikkeus. Toisin oli siellä vanhassa. Onko siis nyt otollinen aika romahtaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti