...milligrammaa lääkettä itsellseni, kun yritän vetää päihin näitä saakutin paniikkeja! Mutta aika sitkeetä on. Eilen kuin salama kirkkaalta taivaalta ruokapöydässä sain megamoisen paniikkikohtauksen, sellaisen taivas putoaa niskaan -systeemin. Ei näitä taas ole aikoihin ollutkaan ja mä olen niin petynyt ja peloissani nyt sen suhteen, että eikö mun lääkkeet enää auta! Annos on nyt tuplattu, tänään vasta eka päivä. Ja olo on vaihtelevan kurja ja jopa paniikinomainen välillä. Eli koettelee, koettelee. Oon nyt saikulla tän loppupäivän ja huomisen. Olo on sellainen kokonaisvaltaisen ahdistava, että missään ei ole hyvä olla. Haluaisin paeta, mutten tiedä minne. Ja ihan oikeasti sellainen olo, että taivas putoaa niskaan kohta. Ja koko ajan tiedän, että nämä ovat vain pelkoja. Ja sitten pelkään, että tuleeko taas kamala olo, pystyykö mua kukaan auttamaan ja tadaa, kierre on valmis.
Mä olen pettynyt itseeni, ei sille mitään mahda. Nimittäin jo vuosia olen ollut näiden olojen "yläpuolella", toki oloja on ollut ja tullut ja mennyt. Mutta ei ne oo jäänyt tälleen jumiin. Ja tää on pelottavaa. Enkä jaksa aina muistaa sitä, että sairastan sairautta nimeltä paniikkihäiriö ja nämä olot kuuluu siihen. Vaan käyn taas läpi niitä vanhoja nauhoja, että kuolenko, sekoanko, loppuuko happi...
En jaksaisi. Ja kun oikein selvää selittävää tekijääkään ei nyt ole. Toki hormonaalinen vaihtelu, uusi työ, viikonlopun valvominen ja pieni alkoholin nauttiminen...ehkä kaikkien näiden yhteensattuma. Mutta en silti jaksaisi. Onneksi hyvä ystäväni on psykiatri. Ja onneksi omalle Pekka-tohtorille on aika ensi viikolle. Mut en mä siltikään meinaa jaksaa. Haluisin vaan elää tätä tavallista arkea ja tulla toimeen itseni kanssa. Onko se liikaa vaadittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti