Villasukkajahti

...se menee niin, että sanotaan än yy tee nyt ja lähdetään metsästämään mahdollisimman paljon kadonneita villasukkia! Minä voitin Siirin 15-14, mutta luvut olis pitäneet olla paljon isommat, niin tyhjää on meidän sukkalaatikossa. Kuka tunnustaa pöllineensä meidän kaikki lämpimät sukat?

Ja arvatkaa mitä mä pöljä tein...lämmitin uunia pellit kiinni! Jesh, tää päivä on hieno. Ootan vaan kun Santtu tulee pian kotiin, niin sillä voi olla pari sanaa tästä savuaromista. Jos mä sanon sille, että Partylitella on uusi tuoksu kynttilöissä! Ja sitten syttykukat...voi ei...sain työkamulta kassillisen kynttilöitä ja toisen kassillisen jo eilen toiselta kamulta...ja sitten kaksi jättikassia kananmunakennoja. Lukekaa sitten lehdistä, että perheenäiti hukutti perheensä syttyruusuihin. Mut oikeesti järkytyin, kun kuulin, että joku myy niitä 1e/kpl, tai siis järkytyin, että jotkut OSTAA niitä tohon hintaan...minä kun olen annellut ilmatteeksi!

Tuleva vkonloppu on harvinainen...jos se menee kuten on suunniteltu: lapset on koko vkolopun isällään! Mä kyllä pahoin pelkään, että isänsä siihen vielä jonkun keikan keksii...niin sillä on aina ollut tapana :/ mutta toivotaan parasta. Toivokaa tekin.

Parisuhteellista ja yhden vuoden kriisiä

Mikset sä koskaan, miksi sä aina jne jne. Jankutijankuti. Se olen minä. Tunnustan. Tällä kertaa sain pahan mielen siitä, että toinen on aina niin vakava ja jos ottaa päähän, niin sitten kaikki on mustaa. Mun elämässä on tärkeetä kuitenkin tietynlainen leikkisyys ja ilo ja jos jotain olen oppinut niin sen, ettei ainakaan etukäteen kannattaisi murehtia. Mutta tämä toinen - kantaa koko maailman murheita harteillaan, tai siltä ainakin tuntuu. Ja ahdistavinta on se, että joutuu tietyllä tapaa kontrolloimaan itseään ja omia puheitaan ja tekojaan, ettei vaan loukkaa tai aiheuta ärtymystä. Ja eilen se vain kiehui yli - naisellisesti naama räässä vollottaen. Olen oppinut tässä parisuhteessa itsestäni paljonkin asioita, mutta ehkä iloisin tietyllä tapaa olen siitä oivalluksesta, että en enää murehdi tulevia asioita niin kuin ennen oli tapana. Ehkäpä sen katkeran avioerokokemuksen takia. Miksi murehtia, kun sillä ei saavuta mitään - kaikki voi kaatua kumminkin, murehdit tai et. Vielä kun tämän hyvän opin saisi istutettua tuohon karvanaamaiseen mörökölliin (rakastan, rakastan). Mä oon aina ollut aikataulujen ihminen, rakastan kalenteriani ja sitä, että on jotain suunnitelmallisuutta. Santtu taas ei voi sietää sitä, että suunnitellaan etukäteen. Mutta arvatkaas mitä: elämän isoissa linjoissa roolit kääntyy ihan päinvastoin! Mä pystyn nykyään elämään niin, että se otetaan vastaan mitä tuleman pitää, mutta S pohtii kauheen tarkkaan aikoja kauas eteenpäin. Tää on jotenkin kauheen nurinkurista.

Mutta se, mistä mä olen hirmuisen iloinen: Santusta on mulle vastusta. Me on riidelty varmaan enempi kuin sen 13v aikana edellisessä parisuhteessa yhteensä, mutta silti mä koen, että tää suhde on hyvä ja tunne on syvä. (juu kyllä, runolliset kykyni). Mut varmaan vielä pitkään me hiotaan tätä uusperhekuviota, jotta kaikki löytää paikkansa ja roolinsa. Ja aika mausteinen soppahan tää on, kun on eksät ja nyksät ja eksän nyksät ja nyksän eksät ja teidän lapset, meidän lapset, minun, sinun, hänen ja heidän lapset. On äitejä ja isiä ja mummoja ja pappoja. On tunteita ja käytännön järjestelyjä, on pettymyksiä, hampaiden kiristelyä ja suuttumusta. On katkeruutta ja rikkinäisyyttä. Että mitä tästäkin sitten tulee :D No, sen vain aika näyttää!

Pakkasta, talolaajentumaa ja arkea

Jaa niin ja pressaehdokkaita...muistan, kun Siiri oli kuusi vuotta sitten sellainen kolme vuotias nilliäinen ja sillä oli kyllä vakaa mielipide siitä, että "Niimistö (nimenomaan m-kirjaimella) on hyvempi". No, taisin äänestää silloin Halosta ja nyt taitaa saada Pekka ääneni. Olen siis loikkari, koska ekalla kierroksella äänestin "niimistöä". Mutta Suomi tarvitsee muuta kuin talouskasvua - tai ainakin yksittäinen ihminen tarvitsee jotain muuta hyvinvointiinsa. Piste tälle asialle. Pam.

Pakkanen paukkuu nurkissa, onneksi mun mussuni kantaa puita ja rakentaa lumilinnaa :D Tänä vuonna täällä ei palella! Olemme hiukan myös talokuumeisia...tai laajennuskuumeisia kai pikemminkin. Haaveissa siintää 26m pitkä kunnon rivari :D eli siis toiseen päähän huone ylös ja alas ja okeiokei, saakoon Santtu toiveensa läpi: toiseen päähän autotalli ja -katos. Vaikken mä ihan ehkä ole lämmenny vielä sille, että se autotalli pitää olla talossa kiinni...mutta siis suunnitteluvaihehan tässä on nyt vasta menossa, siis suunnittelemme, että alammeko oikeasti suunnitella! Huomenna tulee tuttu timpuri tekemään vähän kustannusarviota. Vielä kun joku siirtäisi tuo Orivesi-Jämsä -rajan vähän eri paikkaan. Enpä olisi koskaan voinut kuvitella, että haaveksin pääseväni Jämsän puolelle asumaan. Mutta ajat muuttuvat.

Lapset ovat olleen nyt muutaman päivän isällään -ihanaa! Tai siis tottahan mä toisaalta kaipaankin, mutta erityisen ihanaa se on siitä syystä, että tiedän lasten tykkäävän, kun saavat välillä olla isin kanssa. Ja onhan tää aika luksusta: kolme iltaa hiljaisuutta! Huomenna tulevat ipskut eli ipanat kotiin, torstaina tulee kaksi lisää ja jotta ikäjakauma ei aivan keikahda, niin perjantaina tänne saapuu vanhempani. Eli todellista suurperhe-eloa luvassa! Ja sunnuntaille vielä vähän enempi tohinaa, kun vieteään Elsun juhlia.

Muutoin täällä mennään kovin arkisissa tunnelmissa. Odotan helmikuun alkua kuin kuuta nousevaa: silloin mulla alkaa kolmen kuukauden osittainen hoitovapaa eli lyhyemmät työpäivät! Jiihaa!

Pyykinpesusta ja talipalloista

Mä olen aina rakastanut pyykin pesua! Oikein joudun joskus haalimaan vaatteita pestäväksi, että saan koneen pyörimään. Jos olen jossain reissussa, niin sitten vasta tuntuu kotoisalta, kun saan pesukoneen päälle. Eikö olekin hullua. Ehkä se on joku yritys pestä puhtaaksi - niin mitä? Peseminen eli siis koneeseen laitto ja kuivumaan laitto on hauskaa, MUTTA sitten ne jumahtaa puhtaana tuohon puhtaan pyykin koriin, eivät mokomat kangaspalat osaa kävelöle itse paikoilleen! Oikeasti tuo kuivamaan laitto on sellainen, että Elsu on monesti apuna ja se menee niin, että Elsu kaivaa koneesta vaatteita ja heittää mulle ja mä yritän napata kiinni...halvat huvit. Ja hei siis ihan mahtavaa kun  mulla on nyt sellainen kone, joka näyttää paljonko on aikaa jäljellä!

Sitten talipalloihin...lapseni Siiri YHDEKSÄN VUOTTA sai kauppakohtauksen, kun en ostanut talipalloja! Selitin, että jos lintuja alkaa ruokkimaan, niin sitten sitä on tehtävä koko talvi, mutta tämä vaan kävelee kaupassa talipallot kädessä ja itku silmässä. Julmana äitinä en antanut talille periksi. Ehdotin jäätelöä. Mutta kun ei kuulema ole tarpeeksi isoa jäätelöä. Nih.

7 vuotta sitten...

...minulla oli iso maha, koska siellä potkiskeli Senni-vauva! Tai niinhän me luulimme :) Mutta joka tapauksessa tämä päivä oli seitsemän vuotta sitten merkityksellinen, koska silloin jouduin raskausmyrkytyksen takia sairaalaan. Se oli kamalaa, vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen en ymmärrä miksi se oli NIIIIN kamalaa. Tutustuin ihanaan huonetoveriini, jonka kanssa vietin melkein kaksi viikkoa lähes 24/7...hurtin huumorin siivittämänä. Huonetoveri synnytti tammikuun lopulla pojan, jonka elinkaari oli lopulta vain reilun 50min mittainen. Elämän karut tosiasiat, syntymä ja kuolema tulivat tuolla reissulla tutuksi. Edelleen pidämme Annukan kanssa yhteyttä, oli se yhteinen aika kuitenkin molemmille niin merkityksellistä.

Minä olin sairaalassa se hankala potilas, jolla välillä päässä viirasi ja välillä vaan ketutti. Huolestuttavaa alkoi olla siinä vaiheessa, kun minulle alkoi tulla postia sairaalan osoitteella! Opin huomaamaan, että elämään voi mahtua monenlaisia ilmiöitä - kuulin esim päiväsalissa kertomuksen, kuinka pariskunnalle syntyi yllättäen vauva, vaikka päivystyksessä oli ensin ajateltu ärhäkkää virtsatietulehdusta...Mutta kaikkineen se liki kolme viikkoa "täysihoidossa" oli puuduttavaa ja ärsyttävää. Onneksi Janne vietti viimeiset neljä päivää ennen synnytystä mun seurassani koko ajan: "lomailimme" varastohuoneessa. Ja voi vain kysyä, että moniko mies on prenalla viettänyt useemman vuorokauden :D

Synnytystä käynnistettiin 6 vuorokautta! Huuh, ajatelkaa, joka päivä kovat supistukset, mutta ei sen valmiimpaa. Kunnes 7. käynnistyspäivän aamuna hulahti vedet ja sitten se olikin nopeeta toimintaa! Pieni sininen poikamme Elias syntyi puolentoista tunnin työllä aamulla joskus klo seittemän jälkeen mitoin 3120g ja 50cm. Elsu oli kovin epäkypsä vielä tähän maailmaan (rv 37+0) ja viettikin viisi päivää lastenosastolla vahvistumassa. Keuhkoissa oli vähän epäkypsyyttä, sokerit heilahtelivat ja ekana päivänä poika palelikin. Minä häivyin sairaalasta heti kahden päivän päästä ja kylläpä teki hyvää päästä kotiin! Poikaa käytiin toki hoitelemassa päivittäin.

Vaan sieltä pikkuruisten osastolta on poika ponnistanut ja kasvanut pian jo seitsemän vuotiaaksi eskarilaiseksi! Mittaa taitaa olla jo 130cm ja painoakin nollakäyräläispojan verran. Elsu on ihana mies! Ja osaa jo lukeakin.

Talviurheilua

Tänä viikonloppuna on kaivettu luistimet naftaliinista - tai oikeammin vaan tuolta takavarastosta. Kyllä mä pystyssä pysyin, mutta jarruja niissä ei ole :/ ja sitten on hiihdetty! Latu ei vain aivan taida mennä ympäri, joutuu sahaamaan vielä eestaas. Mutta tuonne pakkaseen ovat tyttöset lähdössä - ja eväät mukana tietty! Eräänlaista urheilua on ollut myös se, että on saatu uusi tiskikone ja pesukone paikoilleen! Ihan mahtavaa, mäkin olen nyt digitaaliajassa ja voin kytätä, että montako minuuttia vielä ennen kuin pääsee ripustamaan! Vaan harmillinen urheilutapaturma sitten onkin se, että keittiössä ei voi käyttää vettä ollenkaan nyt...siellä on joku putki rikki. Toivottavasti Santtu saa siihen tänään osat, ei ole kivaa olla ensi viikkoa ilman vettä - sen lisäksi että kaipaa Sisilian myllyissä kiipeilevää murustaan :/  Mutta niinhän se on, että hätä keinot keksii: iltaruuaksi syötiin Köyhän pitsoja ja Salesta sai onneksi kertisastioita. Mutta on se tällaisena nelilapsisena kumminkin hankalaa, ettei keittiöön tule vettä. Niin, bonustyttöset ovat olleet taas ilonamme tämän viikonlopun - mukavaa on se!

Tervetuloa!

Pitkään pohdin...pitkään mietin. Onko liian henkilökohtaista avata tätä julkiseen tarkasteluun. Mutta sitten ajattelin, että elämää se on vain. Tai Elämää. Jätäthän kommentin vierailustasi!

Hermo menee niin todella...

elsu: " äiti koska mä pääsen taas isille?"
minä: "öö, ootas, ens viikon sunnuntaina"
elsu: "ai siis millon?"
minä: "no niinku ei nyt sunnuntaina mut seuraavana"
elsu: "*pyörittelee silmiään *...jaa"

soitinpa tuossa sitten eksälle, joka ei vaivaudu edes mun maileihini vastaamaan...kerroin, että lapset oikeasti ikävöi sitä ja ihan oikeastiko se on sitä mieltä, ettei aio tavata lapsia sopimuksen mukaista 15päivää kuussa. kerroin lastenvalvojan kannan, että sopimusta tulisi noudattaa, kun sellainen on kerran tehty. hän vain sanoo "ymm" ja sitten niin raivostuttavasti, että "tapaan niitä niin paljon kuin ehdin"...huoh...eikö ihminen ehdi kaikkina muina aikoina JOS HALUAA paitsi työaikoina? vaan ei tämä herra! uusi elämä menee OMIEN LASTEN edelle ja se on niin surullista, niin kurjaa ja sydäntäraastavaa. Suutuin taas...vaadin häntä varaamaan ajan lastenvalvojalle. mutta eihän hän mitään ehdi tehdä ja minä en voi ymmärtää, että hänellä on niin kiire, ettei edes sähköpostia ehdi lukemaan. voi morjes. ja vaikka tässä miten itse hermostun enkä voi ymmärtää, niin kaikkein kamalinta on kuitenkin se lasten ikävä, itku ja kysely, että missä isi on, milloin näemme...ja sitten lasketaan, että ootappas, meneekös siihen nyt sitten kaksi viikkoa :(

Sunnuntai kera käynnistysvaikeuksien

No, auto kuului lähtevän käyntiin, mutta minä en oikein pääse vauhtiin. Jotenkin vähän laahaa. Mutta ehkä se on lepopäivän tarkoituskin. Eilen oli puuhakas päivä, niin nyt vedetään henkeä. Lapset lähtevät kohta isälleen, minä kaipaan ja murehdin siis taasen muutaman päivän, vaikka toisaalta on ihana nauttia "hiljaisuudestakin". Ja Santusta :) Siiri on selvästi vähän mustis, mä en saa olla Santun kainalossa sohvalla, vaan Siiri änkee siihen. Luonnollista varmaan.

murinaa

Minä murisen. Olen karhu - ai jos pääsisikin talviunille! Mutta siis äksmiäs se taas saa mut kihahtamaan...kun on niin vaikeeta noita omia lapsia tavata. Huoh. Että hänhän se on kuulema enempi niiden kanssa ollut. Ajatus vissiin, että nyt ei sit enää tarvi olla lasten kanssa, kun on aikoinaan panostanut. Aivotonta. Väänsin taas rautalangasta, että minun miestäni lapset häviävät nyt tässä yhtälössä, ensimmäistä kertaa - oikeasti ensimmäistä kertaa sanoin tänään, että hän on paska isä...:/ ottaa vaan päästä.

Ja ah auvoa, kun astun sisään ovesta, niin vanhempi lapsi kiukkuaa jo kynnyksellä! No, nyt on punaposkisia lumihommissa olleita ipanoita! Puhuin Siirille taas siitä, että olisiko joku ammattiapu tarpeen, hän suuttui...tuntui vain, että tuo käytös on välillä niin huolestuttavan kaukana tavallisen 9-vuotiaan käytöksestä ja lapsella on paha olla. Huoh.

Ja sitten: Santun kanssa innostuttiin eilen miettimään, että laajennetaanko taloa vai katsellaanko isompaa! Ja mennään huomenna kattomaan yhtä vanhaa koulua, oijoijoi!

14v sitten

Kutakuinkin päivälleen 14v sitten minä nuori 19v tyttö "jouduin" tai haluaisin sanoa, että pääsin Pitkäniemen psykiatriselle kriisiosastolle. Pääni teki temppuja, joidan kanssa en enää itse pärjännyt. Olin toki aina ollut kovin luulosairas ja pelokas, ihan jo pienenä, mutta tuossa oman elämän ja aikuisuden kynnyksellä omat keinot eivät enää riittäneet. Sain ensimmäisen paniikkikohtauksen - todella pahan sellaisen- uudenvuoden yönä. Minulta puutui toinen puoli, en pystynyt kunnolla puhumaankaan. Tiesin jo itsekin aavistella, mistä on kyse. Minut ohjattiin psykiatriseen kriisiryhmään, josta edelleen hyvinkin pian lähetteellä Pitkäniemeen. Se oli aivan hullu paikka...tai siis oikeastaan aika pelottava. Enkä oikeasti tainnut kuulua sinne, koska ainoa ihminen, johon samaistuin oli nuori ja mukava siivooja...isäni ja Janne kävivät luonani, pelasimme Compatibilitya ja söin Jannen tuomia Fanipaloja (kaksi tarkkaa muistikuvaa...muutoin tuo aika on aikalailla usvaista). Minua hoiti lääkäri Pekka, ja se oli ehdottomasti minun pelastukseni! Pekka sanoi, että olen vain liian pieni tyttö ja minun pitäisi vähän kasvaa...ei lääkkeitä ja kolmen vrk:n polikliinisen seurannan jälkeen kotiin - tai oikeammin suoraan laivamatkalle, johon olimme muutenkin olleet lähdössä. Laivamatkalta muistan ahdistuneen olotilan ja sen, että söin appelsiinia. Mutta muistan myös sen hyvän tunteen, kun "selvisin" sieltä hengissä.

Kasvutarinani jatkui opiskelujen rinnalla. Välillä olin paniikeiltani ja pakkoajatuksiltani parempi ja välillä huonompi. Yksin en oikein voinut olla, ihmisten seurassa olotila oli parempi. Opiskeluaikoina en oikein uskaltanut mitään. Elin kuin jonkinlaisessa kuoressa, hiljaa ja varovasti. Näinä aikoina myös parisuhteemme sai ensimmäiset vinoumat, koska Janne toimi osin kuin omaishoitajanani. Pahimmillaan paniikkikohtaus saattoi olla päällä 3vrk...pahimmillaan pelkäsin tappaneeni jonkun, pahimmillaan lakkasin lähes elämästä. Hoidin itseäni vaihtoehtokeinoin vyöhyketerapialla ja homeopatialla, jälkeen päin harmittelin sitä, etten tajunnut niiden ainakin osittaista tehottomuutta.

Keväällä 2001 olotilani paheni ja onnekseni löysin itselleni samaisen Pekka-lääkärin! Nyt oli tullut aika kokeilla kovan lääketieteen apuja, koska kasatessani puita liiteriin olin varma, että Kiinassa tulee maanjäristys, kun minä heitän halkoja niin kovalla voimalla...Pelkäsin ja pelkäsin pelkoa. Oireilin fyysisesti, jopa oksensin pahaa oloa toisinaan. Toukokuussa -01 hakeuduin uudemman kerran myös sairaalaan, tällöinkin olin liian terve sinne...lääkitys alkoi pikkuhiljaa auttaa minua ja muistan kesän 2001 yhtenä elämäni parhaista! Vihdoinkin aloin vapautua, vihdoinkin uskalsin elää!

Tyttöjen päivä

Tätä lumisateista päivää on vietetty kera Siirin. Elias reipas poika lähti aamusta serkkuloimaan ja aikoo rohkeana olla siellä myös yötä! Niinpä Siirin kanssa on syöty porilaisia (jotain hyvää on entinen anoppinikin elämääni tuonut), katsottu Tyttö sinä olet tähti ja höpötelty. Hienoa aikaa. Siiri harjoittelee nyt haitaroimista ja minä en todellakaan osaa kiinnittää remmejä! Nih, ettäs tiedätte!

Juttelin eilen lasteni isästä yhden pitkäiaikaisen ystäväni kanssa ja totesimme, että isä-raasua viedään kyllä nyt kuin pässiä narussa. Hän ei taida tehdä itse päätöksiä omasta elämästään ja aika kalliin hinnan aikoo maksaa uudesta rakkaudestaan. Omat lapset ovat ne, jotka jäävät nyt sivuun ja varjoon. En voi ymmärtää en, mutta minkäs teen, mikään järkipuhe ei mene läpi, hän on kuin huumaantunut. Ystävänikin totesi, että eihän tuo voi olla Janne, josta puhutaan...Eli meillä rakennetaan hiukan verran uudenlaista arkea jatkossa. Minä herään aikaisin, minä kuuntelen aamukitinät, minä vien ja kuskaan, minä laitan nukkumaan. Ja minä saan myös nauttia omien lasteni huippuseurasta ja pyyteettömästä rakkaudesta! (mutta niitä haitarin remmejä en edelleenkään lupaa osata...)

Sytytin takan. Sen murheenkryynin, joka meinasi aikaansaada jo lähes sukuvihan! Huoh, mutta nyt se on kauniisti oikeassa kulmassa ja mittojen mukaan teetetty pelti alla; kyllä nyt kelpaa.

Alku.

Kirjoittaminen on tapa jäsentää maailmaa, sisäistä ja ulkoista. Kriisin tullen olen usein tarttunut kynään. Olen miettinyt näinä kolmena katastrofin jälkeisenä vuotena, että olispa hienoa, jos olis pitänyt päiväkirjaa ihan koko ajan, laittanut ylös tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita. Jotain hajanaisia merkintöjä elämästä saattaa löytyäkin, mutta olkoon tämä nyt aloitus sisäisen maailmani järjestämiselle vielä parempaan malliin.

Tarinoita olisi paljon - minkä niistä haluan kertoa? Kenelle haluan blogini avulla sisäistä maailmaani ja osin myös ulkoista elämääni avata? Miten paljon paljastan, miten paljon peitän...onpa paljon kysymyksiä! Jos teen tästä julkisen, on kai tarpeen esitellä itseään. Mutta jos tämä jää vain itselleni, niin paljonko tarvitsen tietoa itsestäni, että "olen nyt 33v punahiuksinen uusperheellinen".

Voisiko alkaa siitäTommi Kaleniuksen sanoin, että "synnyin pikkukaupukiin rannoille Keiteleen, vuonna -81, hyvään perheeseen". Paitsi että mä synnyin johkin ihan muualle enkä edes vuonna -81. Mutta Elämän virta se kuitenkin kuljettaa ;)

Suurin möykky, jota kirjoittamalla olen vuosien aikana koittanut purkaa, on tietenkin se maaliskuun 2009 avioero. Että silleen sitä yhellä puhelinsoitolla laitettiin kuukautta vaille 13 vuotta elämää pakettiin. Minä otin hääkuvan pois seinältä ja purin koko seinän! Siitä alkoi olohuoneen remontti, siitä alkoi myös minun remonttini entistä eheämmäksi, entistä parempaan kuosiin. Siitä alkoi säätövuoteni, joita tarvitsin kasvaakseni ehjemmäksi, mutta joista muutaman kokemuksen olisin voinut jättää kokematta...vaan toisaalta ihminen ei kadu niinkään sitä mitä on tehnyt vaan sitä mitä on jättänyt tekemättä. Minä en kadu mitään - paitsi ehkä ihan vähän sitä yhtä heinäkuun iltaa, jolloin en...

Katkeruudesta voisin kirjoittaa kirjan. Siitä tunteesta, että toinen vain omalla päätöksellään repii vaimonsa riekaleiksi ja on vieläpä sitä mieltä, että "siitäs sait, mitä ansaitsit". Toisaalta höpöttää vain, että "se nainen on mun elämäni suurin rakkaus" - tai oli niinkauan kunnes salasuhde tuli päivänvaloon. Mutta millä oikeudella, millä helvetin oikeudella lasteni isä saa rikkoa perheensä ja jatkaa elämää onnellisena eteenpäin? Se on kysymys, jota olen tässä menneinä vuosina pyöritellyt, palastellut ja sulatellut. Enkä ole löytänyt vastausta siltikään. Toki olen eksääni myös kiittänyt - kiittänyt siitä, että sain mahdollisuuden uuteen elämään. Parempaan elämään. Itsenäisempään elämään. Rohkeampaan elämään. Lasten kautta katkeruus kuitenkin kulminoituu aika ajoin edelleen. Tarjosin viittätoista, hän halusi kuusi - lasten isä ei uudessa elämässään ehdi tapaamaan omia lapsiaan kuutta päivää enempää. Surullista, niin surullista, mutta totta.