Kutakuinkin päivälleen 14v sitten minä nuori 19v tyttö "jouduin" tai haluaisin sanoa, että pääsin Pitkäniemen psykiatriselle kriisiosastolle. Pääni teki temppuja, joidan kanssa en enää itse pärjännyt. Olin toki aina ollut kovin luulosairas ja pelokas, ihan jo pienenä, mutta tuossa oman elämän ja aikuisuden kynnyksellä omat keinot eivät enää riittäneet. Sain ensimmäisen paniikkikohtauksen - todella pahan sellaisen- uudenvuoden yönä. Minulta puutui toinen puoli, en pystynyt kunnolla puhumaankaan. Tiesin jo itsekin aavistella, mistä on kyse. Minut ohjattiin psykiatriseen kriisiryhmään, josta edelleen hyvinkin pian lähetteellä Pitkäniemeen. Se oli aivan hullu paikka...tai siis oikeastaan aika pelottava. Enkä oikeasti tainnut kuulua sinne, koska ainoa ihminen, johon samaistuin oli nuori ja mukava siivooja...isäni ja Janne kävivät luonani, pelasimme Compatibilitya ja söin Jannen tuomia Fanipaloja (kaksi tarkkaa muistikuvaa...muutoin tuo aika on aikalailla usvaista). Minua hoiti lääkäri Pekka, ja se oli ehdottomasti minun pelastukseni! Pekka sanoi, että olen vain liian pieni tyttö ja minun pitäisi vähän kasvaa...ei lääkkeitä ja kolmen vrk:n polikliinisen seurannan jälkeen kotiin - tai oikeammin suoraan laivamatkalle, johon olimme muutenkin olleet lähdössä. Laivamatkalta muistan ahdistuneen olotilan ja sen, että söin appelsiinia. Mutta muistan myös sen hyvän tunteen, kun "selvisin" sieltä hengissä.
Kasvutarinani jatkui opiskelujen rinnalla. Välillä olin paniikeiltani ja pakkoajatuksiltani parempi ja välillä huonompi. Yksin en oikein voinut olla, ihmisten seurassa olotila oli parempi. Opiskeluaikoina en oikein uskaltanut mitään. Elin kuin jonkinlaisessa kuoressa, hiljaa ja varovasti. Näinä aikoina myös parisuhteemme sai ensimmäiset vinoumat, koska Janne toimi osin kuin omaishoitajanani. Pahimmillaan paniikkikohtaus saattoi olla päällä 3vrk...pahimmillaan pelkäsin tappaneeni jonkun, pahimmillaan lakkasin lähes elämästä. Hoidin itseäni vaihtoehtokeinoin vyöhyketerapialla ja homeopatialla, jälkeen päin harmittelin sitä, etten tajunnut niiden ainakin osittaista tehottomuutta.
Keväällä 2001 olotilani paheni ja onnekseni löysin itselleni samaisen Pekka-lääkärin! Nyt oli tullut aika kokeilla kovan lääketieteen apuja, koska kasatessani puita liiteriin olin varma, että Kiinassa tulee maanjäristys, kun minä heitän halkoja niin kovalla voimalla...Pelkäsin ja pelkäsin pelkoa. Oireilin fyysisesti, jopa oksensin pahaa oloa toisinaan. Toukokuussa -01 hakeuduin uudemman kerran myös sairaalaan, tällöinkin olin liian terve sinne...lääkitys alkoi pikkuhiljaa auttaa minua ja muistan kesän 2001 yhtenä elämäni parhaista! Vihdoinkin aloin vapautua, vihdoinkin uskalsin elää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti