Alku.

Kirjoittaminen on tapa jäsentää maailmaa, sisäistä ja ulkoista. Kriisin tullen olen usein tarttunut kynään. Olen miettinyt näinä kolmena katastrofin jälkeisenä vuotena, että olispa hienoa, jos olis pitänyt päiväkirjaa ihan koko ajan, laittanut ylös tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita. Jotain hajanaisia merkintöjä elämästä saattaa löytyäkin, mutta olkoon tämä nyt aloitus sisäisen maailmani järjestämiselle vielä parempaan malliin.

Tarinoita olisi paljon - minkä niistä haluan kertoa? Kenelle haluan blogini avulla sisäistä maailmaani ja osin myös ulkoista elämääni avata? Miten paljon paljastan, miten paljon peitän...onpa paljon kysymyksiä! Jos teen tästä julkisen, on kai tarpeen esitellä itseään. Mutta jos tämä jää vain itselleni, niin paljonko tarvitsen tietoa itsestäni, että "olen nyt 33v punahiuksinen uusperheellinen".

Voisiko alkaa siitäTommi Kaleniuksen sanoin, että "synnyin pikkukaupukiin rannoille Keiteleen, vuonna -81, hyvään perheeseen". Paitsi että mä synnyin johkin ihan muualle enkä edes vuonna -81. Mutta Elämän virta se kuitenkin kuljettaa ;)

Suurin möykky, jota kirjoittamalla olen vuosien aikana koittanut purkaa, on tietenkin se maaliskuun 2009 avioero. Että silleen sitä yhellä puhelinsoitolla laitettiin kuukautta vaille 13 vuotta elämää pakettiin. Minä otin hääkuvan pois seinältä ja purin koko seinän! Siitä alkoi olohuoneen remontti, siitä alkoi myös minun remonttini entistä eheämmäksi, entistä parempaan kuosiin. Siitä alkoi säätövuoteni, joita tarvitsin kasvaakseni ehjemmäksi, mutta joista muutaman kokemuksen olisin voinut jättää kokematta...vaan toisaalta ihminen ei kadu niinkään sitä mitä on tehnyt vaan sitä mitä on jättänyt tekemättä. Minä en kadu mitään - paitsi ehkä ihan vähän sitä yhtä heinäkuun iltaa, jolloin en...

Katkeruudesta voisin kirjoittaa kirjan. Siitä tunteesta, että toinen vain omalla päätöksellään repii vaimonsa riekaleiksi ja on vieläpä sitä mieltä, että "siitäs sait, mitä ansaitsit". Toisaalta höpöttää vain, että "se nainen on mun elämäni suurin rakkaus" - tai oli niinkauan kunnes salasuhde tuli päivänvaloon. Mutta millä oikeudella, millä helvetin oikeudella lasteni isä saa rikkoa perheensä ja jatkaa elämää onnellisena eteenpäin? Se on kysymys, jota olen tässä menneinä vuosina pyöritellyt, palastellut ja sulatellut. Enkä ole löytänyt vastausta siltikään. Toki olen eksääni myös kiittänyt - kiittänyt siitä, että sain mahdollisuuden uuteen elämään. Parempaan elämään. Itsenäisempään elämään. Rohkeampaan elämään. Lasten kautta katkeruus kuitenkin kulminoituu aika ajoin edelleen. Tarjosin viittätoista, hän halusi kuusi - lasten isä ei uudessa elämässään ehdi tapaamaan omia lapsiaan kuutta päivää enempää. Surullista, niin surullista, mutta totta.