Huoooh

Että voikin olla tylsää - ja mä olen hei töissä. Mutta minkäs teet, kun asiakkaat peruu sovittuja tapaamisia ja sitten on monta tuntia tyhjää aikaa täytetttäväksi. Päivä kuluisi paljon nopeammin kun saisi oikeesti tehdä jotain...ja pysyisi työn imu päällä. Nyt tää on tällasta laahaavaa ja sitten kun pitäisi tarttua oikeasti toimeen, niin kun imu ei ole päällä, niin itsestään ei saa sitten irti kaikkea. Pieni kiire ja sopiva paine olisi parasta. Nyt menee vaan haukotteluksi ja ammattilehtien lukemiseksi pääosin.

Vähän laahaavaa on myös kotirintamalla, ehkä siksi kun me kaksi vanhusta ollaan vaan kotona. Lapset on "maailmalla", E isällään, S leirillä ja tytöt äidillään. Parisuhdekin on vaihteeksi arkisessa tilassa, mutta toisaalta tylsyys on voima, joka pitää elämän intensiteettiä omalta osaltaan myös kasassa. Jatkuva huuma ja hype sortuisi äkkiä, tylsyydellä rakennetaan pohjaa huippuhetkille. Enkö hienon teorian kehittänyt tässä tällä istumalla :D

---

Jos mietitään asioita vähän laajemmassa mittakaavassa, niin en ole voinut välttyä pohtimasta taas mediaan noussutta perhetragediaa, jossa isän epäillään surmanneen lapsensa. Ammattilaisena olen miettinyt sitä, miten tällaiset olisi ennakoitavissa ja hoidettavissa - ja tullut siihen tulokseen, ettei ehkä mitenkään. Ihmisille itselleen pitäisi herätä halu muuttaa asioiden tilaa. Vaikka me sossuntädit tai kotipaleluihmiset tai terveydenhuollon ammattilaiset kuinka tarjoaisimme apua ja tukitoimia, on se kuin iholle liimattu tarra, joka viimeistään kovassa sateessa irtoaa. Jos ihminen ei ole itse motivoitunut, häntä ei voida pakkoauttaa. Näin se vain kaikessa karuudessaan on. Ja mausteena tässä sopassa vielä kaikki erilaisista mielen häiriöistä kärsivät, jotka eivät edes tunnista avun tarvettaan.

Tragedioita tulee siis olemaan jatkossakin. Vaadittaisiin pitkällistä yhteiskunnallista muutosta sen aikaansaamiseksi, että palvelut olisivat kaikille riittäviä ja tarkoituksenmukaisia, kaikille saatavilla ja juuri oikeaan aikaan. Ihanneyhteiskunnan utopia. Yksilötasolla jokainen voi toki miettiä, voisiko lähimmiltään muistaa kysyä tarpeeksi usein mitä heille kuuluu. Ja kertoa, että he ovat tärkeitä.