Mun kirjoitusinto on laantunut. Se kertoo siitä, että asiat ovat saaneet päässäni jotain järjestystä. Koska tämän blogin kirjoittaminen on mulle puhtaasti terapeuttista. Sen takia täällä ei ole kuvia tai muuta hössötystä (no okei, se yksi tunnustus ja ne lasten vastaukset) Tämä on terapiakanava, halpa sellainen. Joskus myöhemmin on hyvä palata vanhoihin teksteihin, reflektoida olotuilaa puolen vuoden taakse, lukea miten lasten ja isän yhteydenpito on silloin toiminut.
Tarjosin viittätoista - tämä lähti siitä, että lasten piti asua puolet kuukaudesta isällään. Jonkin aikaa tasitelin sen asian puolesta, nyt en enää suostuisi mistään hinnasta. Minkä enemmän lapset on meillä, sen paremmin he voivat. Ei sillä, että isänsä heitä millään tapaa huonosti kohtelisi, rutiininomainen arki, riittävä uni ja yksi koti vain luovat puitteet lasten turvalliselle ololle ja kasvulle. Isän luo mennään selkeästi kylään, siellä toimitaan eri tavalla kuin kotona, ja näissä määrin yritän sen sietää, vaikken aina ymmärtää voikaan. Tällä hetkellä meillä on hyvin kevyt sopimus: isä tapaa lapsia 6vrk kuukaudessa ja ilmoittaa seuraavan kuukauden päivät edellisen kuun 20.pvä mennessä. Ja miten tämä on toiminut? No sanoisinko välttävästi. Kolme viimeistä kuukautta olen saanut ruinata ilmoitusta, hän ei kuulema ehdi. WHAAT, mies joka istuu tietokoneella, toisessa kädessä netillä varustettu puhelin - ei ehdi vilkaista kalenteria sen vertaa, että osaisi sanoa milloin tapaa omat lapsensa. Välttävästi myös siitä syystä, että lastenvalvoja on hänelle teroittanut, että sovistusta pidetään kiinni. Ja mitä tekee isä: NO KEIKKAA PERKELE, oli sitten lapset tai ei. Pois alta valittavat akat, sen vielä kestän, mutta pois alta omat lapset - sitä en jakssa ymmärtää. Hankalan tilanteesta tekee se, että lapset haluavat mennä isälleen, he kyselevät milloin pääsevät jne. 12-vuotiaana lapsi saa itse vaikuttaa siihen, tapaako ja kuinka paljon etävanhempaansa. Siirillä tuohon ikään on aikaa enää vajaa kaksi vuotta. Tiedän lukuisia tapauksia, joissa lapsi on ilmoittanut, ettei mene. Ja pakottaa ei voi. Toivon, ettei pettymysten kautta ajauduta tuohon tilanteeseen.
Että ei se uusperheellisyys ole aina helppoa. Toinen eksä kun rauhoittuu, niin toinen aloittaa. Se on vähnä kuin kiikkulauta, milloin missäkin suunnassa tuiskuaa. Tilanne vain on päinvastainen, mutta sitä meillä usein kysellään, että missä on lasten etu, huhuu, onko näkynyt.
Kaikesta tuiskusta ja pyrystä huolimatta meillä menee hyvin :) Talon laajennusosa on piirrustusvaiheessa ja se jos mikä on mukavaa! Arki soljuu omissa uomissaan, joskus joku sivuhaara tulee siipan ulkomaanreissuista, niinkuin nyt Italiasta. Minä opettelen edelleen löytämään yksinolosta nautintoa - mutta sen ollessa kateissa on onneksi Siiri, joka tulee mörkövahdiksi :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti