Epäkohtia

Tänään työhöni liittyen soitin Oriveden poliisiasemalle, vain kuullakseni nauhoitetun vastaajaäänen, joka kertoi, että tavoittelemasi henkilön vastaaja on täynnä, soita myöhemmin uudestaan. Soitin Pirkanmaan poliisilaitoksen vaihteeseen, josta todettiin, että juu-u, ei ole Orivedellä yhtään poliisia tänään töissä!! Että turvallisissa käsissä olemme.

Iltapäivällä menin hakemaan Valintatalosta sinne saapunutta pakettia. Kesäpoika tivasi henkilökorttia, jolloin totesin, että ajokortti onkin jossain muualla kuin mukana. Pyysin kauniisti ja vähemmän kauniisti, enkö voisi saada pakettia kela-kortilla tms. Poika sanoi, että saa tukkapöllyä jos tekee vastoin sääntöjä. Lähdin närkästyneenä pois ja autossa luin paketin saapumisilmoituksen uudestaan: ...henkilökortti TAI VALTAKIRJA! olisin siis voinut tehdä valtakirjan vaikkapa takanani jonottaneelle keski-ikäiselle miehelle, joka olisi sitten valtakirjan avulla voinut lunastaa pakettini. Kreisiä sanon mä.

Kolmas epäkohta on se, että kun on ensin yksinhuoltaja, niin saa lapsilisän yksinhuoltajakorotukset ja elatusmaksu määräytyy tietyllä tapaa. Kun talouteen muuttaa toinen aikuinen, JOKA EI OLE ELATUSVELVOLLINEN tietenkään minun lapsiani kohtaan, niin tadaa: yksinhuoltajakorotus poistuu ja elatusmaksu pienenee. Huoh, järjen köyhyyttä tällaiset säännöt.

Valintataloreissun jälkeen törmäsin kirpputorilla näöltä tuttuun vahempaan mieheen, joka intoutui myynnissä olevista Muumi-hahmoista ja kertoi, että hänellä on autotallista 49 siis neljäkymmentäyhdeksän!!!! kappaletta Millenium-muumimukia. Käänsi setä sitten vielä vähän veistä kylkiluissani sanailemalla, että "aikoinaan tuolta Siken kirppikseltä ostin vielä yhden kyseisen mukin kolmella eurolla". Minä muistan sen tapauksen, koska jonotin sen setän takana, sydän verta itkien: miten joku voi luopua arvomukista neljällä eurolla (HUOM! setä muisti hinnan väärin, minun silmiini se naurettava euromäärä on painunut ikiajoiksi...)

Ultra

Hahahahahah, käsi ylös, kuka ehti jo luulla....

Mutta oikeammin: kävin eksän sivuilla kattomassa yhtä juttua ja löysin sieltä tämän, itseni tekemän, elokuussa 2009:

Vastaa kymysyksiin käyttäen ainoastaan biisien nimiä YHDELTÄ ARTISTILTA. Merkkaa 20 ystävää, minut mukaanlukien. Elä käytä samaa bändiä kuin minä. Yritä olla toistamatta samaa biisin nimeä. Se on paljon vaikeampaa kuin luulet!

Nimeä muistiinpanosi "Elämäni *bändin nimi* mukaan"

Valitse artistisi:
Ultra Bra

Oletko mies vai nainen?
Nainen, joka elää vapaaheran elämää (no sitähän tää tavallaan nyt on)

Kuvaile itseäsi:
Kaunis ja ylpee (kauneus on katsojen silmässä -tai joskus siellä on roska)

Miltä nyt tuntuu:
Sinä lähdit pois (ja siitähän tää elämä alkoio)

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi:
Tel Aviv, Tel Aviv (ei alkuunkaan Tel Aviv)

Jos voisit mennä minne vaan, mihin menisit:
Pärnu (se voisi olla mielenkiintoinen)

Mieleisin kuljetusmuotosi:
Haikara (lintujen vapaus...)

Paras ystäväsi on:
Hauki (tai joku muu kala, toisinaan myös ihminen)

Lempivärisi:
Pinnan alla (sieltä löytyy kauneimmat turkoosis ja vihreät)

Millainen sää on:
Savanni nukahtaa (no niin kuuma ainakin)

Lempivuorokaudenaika:
Kuiskaus (eli iltayö)

Jos elämäsi olisi TV-sarja, mikä sen nimi olisi:
Vesireittejä (kyynelten suolaa ja elämän vettä)

Mitä elämä on sinulle:
Rubikin kuutio (no on se ainakin niin monitahoinen)

Nykyinen parisuhteesi:
Kirjoituksia (sitä, sitä se on)

Mikä mättää:
Ken Saro Wiwa on kuollut (kuka se muuten ees oli?)

Odotan tulevalta:
Minä suojelen sinua kaikelta (olis se helmee...)

En pahastuisi:
Jäätelöauto (ei kai siitä kukaan)

Pelkään:
Ilmiöitä (elämään mahtuu niin monenlaisia ilmiöitä, että osa vähän pelottaakin)

Paras neuvoni:
Tyttöjen välisestä ystävyydestä (se on kestävintä)

Jos muuttaisin nimeni se olisi:
Villiviini (ehdottomasti, tai miten olisi Wild Wine)

Päivän miete:
Älä soita tänne enää koskaan! (oikeesti mulla on salainen numero nykyään - poliisin kehotuksesta)

Miten tahtoisin kuolla:
Kalpeat kasvot (monesti sitä kalpenee kuollessaan)

Mottoni:
Siirrän sokeriastiaa (eli onni löytyy arjesta!)

Päivä äitien

Se on kevään juhlista yksi tänään, äitienpäivä. Minä vietän sitä ensimmäistä kertaa lasten syntymän jälkeen ilman lapsia. Lapset pulikoivat mummon ja papan kanssa mökillä, se heille suotakoon. Me tapellaan Santun kanssa kotona - suodaanko se meille sitten :D

Mietin äitiyttä ja sen variaatioita. Mietin sitä, miten erilaisia äitejä tunnen. Toki työni kautta tunnen äitiyden ilmiöitä. Rakastavia äitejä, sijaisäitejä, äitnsä menettäneitä, taidottomia äitejä, riittävän hyviä äitejä, huostaanotettujen lasten äitejä, yksinhuoltajaäitejä, tukiperheäitejä, vuorovaikutustaidottomia äitejä. Äitejä kuitenkin kaikki. Itse olen äiti, äitipuoli, sosiaalinen äitikin ehkä, sosiaalinen äitiys on läsnäoloa ilman biologiaa. Näinä aikoina ei ole helppoa olla äiti. Joiltain se ei onnistu ollenkaan. Ehkä liian vähän tulee mietittyä sitä, miten pyhä asia äitiys kuitenkin on. Toisaalta työkentällä joutuu siirtämään tunteet sivuun ja arvioimaan toisen naisen äitiyttä objektiivisesti. Arvioimaan, riittääkö se, onko se lapselle oikeanlaista. Onneksi useinmiten on tai jollei ole, niin pienellä tuella se on lapselle riittävää.

Räikeitä laiminlyöntejä harvoin tulee vastaan, nälkää, likaisuutta tai heitteillejättöä. Kaikkein hankalinta on arvioida vuorovaikutuksen puutteita tai vinoumia. Olen nähnyt puolivuotiaan, jolle äiti ei ole koskaan jutellut: lapsella on sijaistoimintoja. Olen nähnyt saman lapsen jonkin ajan päästä, tilanteessa, jossa hänelle on alettu puhumaan: sijaistoiminnot ovat vähentyneet ja lapsi ääntelee itsekin. Mutta mikä mä olen silti arvioimaan. Mikä mä olen asettamaan äitejä paremmuusjärjestykseen. Aika raadollista.

Omassa elämässäni äitiydellä on useita ulottuvuuksia. Suhde omaan äitiin on edelleen hankala ja tietyllä tapaa etäinen. Tulemme toimeen, puhumme säästä ja ruuasta, pintaa syvemmälle ei vain saa mennä - onneksi ne "äidit" on muualla, joiden kanssa syväsukeltaminen onnistuu! Minä omien lasteni äitinä olen monenlainen. Varmasti vajavainen, mutta riittävän hyvä. Ei sitä käy kiistäminen, että äitiys on yksi suurimpia elämäntehtäviä naisen elämässä. Mutta helppoa se ei ole.

kippeenä

Mun on nyt pakko kirjoittaa, koska mun on pakko istua ainakin hetki, koska monen päivän makaamisesta on joka paikka jumissa ja kipeenä. Oikeestaan vähän niinku päätin, etten enää olis kipeä, mutta mutta...olotila on silti aika heikko vielä. Peijakkaan vatsatauti, joka on nyt neljättä päivää jo mun kimpussa. Ensin huonovointisuutta, tiistaina oksennusta ja ripulia, eilen kuumetta ja tänään muuten vaan karu olo. Ja kuinka ollakkaan, just siinä tilanteessa, kun töissä olis muutenkin vaan 2/5 sossua paikalla, nyt siellä on ruhtinaalliset 1/5. Hiphei. Enkä mä edes ole useesti vatsataudissa, edellisestä on useempi vuosi. Tuleekin sitte vissiin monikertaisena kun harvemmin tulee. Plääh. Pääkin on niin kipeä jos vähänkin yskähtää tai liikauttaa, että tuntuu kuin se räjähtäisi. Ruuat ja nesteet pysyy kyllä sisällä ja siksi mä vähän ihmettelenkin, ettei ala olo korjaantumaan!

Semmosessa puolitokkurassa missä oon öisin ollu (osin kyllä nukkunut sikeestikin), niin se tokkura on aika villiä aikaa kaikenlaisille "unille" ja ajatuksille. Viime yönä mä suunnittelin sellaista kuivakantapäisten ihmisten lakanaa, jossa olisi vahvistettu se jalkojen alle jäävä osa. Ei menisi niin helposti lakanat puhki! Hoh. Mä oikeesti tahtoisin jo töihin...täällä ei jaksa kökkiä. Vaikka boxilla on onneksi tosi monta jaksoa katsomattomia Houseja ja poliiseja, Ilman johtolankoja mä jo kattelin kaks päivää. Viime yönä mä mietin myös empatialla suurella niitä vuodepotilaita, jotka joutuu makaamaan viikkoja, kuukausia jopa vuosia. Mun lonkat tuli kipeeks jo parista päivästä ja jokaikinen lihas on kireä kuin viulunkieli (joka Siiriltä muuten katkesi). Mulla oli viime yönä myös vaihdevuodet, koska vuorotellen kylvin hiessä ja vuorotellen tärisin kylmästä...

Nyt mä sentään laitoin pesukoneen ja tiskikoneen päälle, jos pikkuhiljaa ja varovasti jaksaisi nostella pyykit kuivamaankin! Ja ehkä suurin saavutus tälle aamupäivälle on ollut se, että mä olen vihdoin noin puolen vuoden harkinta-ajan jälkeen saanut parsittua neuletakista kaksi reikää!!! Wohoo, en olekaan tarpeeton.

Hiihtolomalla

Mä en kylläkään ole tänä vuonna hiihtänyt, muistelen viime talvelta, ettei mun alaselän nikamani oikeen diganneet sitä lajia. Käytiin tänään vaan aurinkoisella kävelykllä kera Siirin ja ikivanhan potkukelkan...se oli pelottavaa menoa. Lapset on rakennelleet huikeita liukumämkiö kotipihaan ja Siirikin on aivan tohkeissaan tohottanut pihalla. Bonustytöt oli alkuviikon meillä, tänään palautuivat keskemmälle Suomea ja S menee töihin huomenna. Me jatketaan lomailua! Tähän lomaan on kuulunut paljon kirpputoreilua, mä olen a i v a n hurahtanut facen kirppisryhmiin...ja live-kirpparithan on aina olleet mun juttu. Myös oman kirppispöydän pitäminen siistissä kunnossa vaatii päivittäisiä käyntejä Jämsässä (tosin työkamu on sitä hoidellut aina välillä).

Mä olen myös siivonnut laatikoita, lipastoja ja romuläjiä. Tein nostalgisen matkan liki 10v taakse kun löysin kaikki kirjoittamani lehtijutut! Aika monissa erikoisissakin tapahtumissa on tullut oltua toimittajana. Liimailin leikikirjaan irralliset jutut. Löydettiin myös lehtijuttuja Siiristä pienenä :) Hiihtoloma on ollut siitä kiva, ettei ole ollut mitään suurempaa missiota reissuista tai muista. Käytiin elokuvissa katsomassa Rölli ja eilen isojen tyttöjen kanssa leivoskaffilla (tai siis teellä ja kaakaolla). Ne on olleet riittäviä kohokohtia!

Jos omasta olosta muutama sananen, niin monena iltana pimeyden tultua mulla on ollu sellanen ihankohtamelkeinnytonpaniikki -olo. Mutta ei onneksi pahempaa. Vihdoin tuli tänään lääkäriltä viesti, että lausunto on postissa, pääsen anomaan Kelasta terapiapäätöstä, terapeutin kanssahan on alustavasti sovittu, että aloitetaan huhtikuun alussa. Lääkäri kysy multa viimeks kun nähtiin, että mitä mä toivon siltä terapialta ja mä sanoin, että toivon vielä parempaa itsetuntemusta ja asioiden käsittelyä. Nyt mä olen ehkä valmis ja tarpeeksi voimissani lähtemään matkalle omaan itseeni. Katsotaan, kuinka mun käy.

Nyt me lähdetään Elluskan kanssa lukemaan Risto Räppääjää!

Helmiä

Mun rakas poikani Elias on jo 8v! Eilen juhlittiin hurjasti ja tänään on toivuttu juhlista. Arkista talvimenoa on viime aikoine riittänyt, melkein joka päivä jommankumman koululaisen mukana on sukset tai luistimet tai vähintään viulu. Mulla onneksi nyt alkaa lyhyemmät työpäivät, osittainen hoitovapaa 2kk. Päivät on jo selvästi pidentyneet, illasta näkee jo vähän paremmin.

Tämän viikon päänvaiva on ollut eräs naispuolinen exä (ei minun :D )...sen kanssa on takuttu ja väännetty ihan riittämiin. Uskomattomia tempauksia sieltä taholta on koettu ja monia käänteitä on varmaan vielä luvassa. Toivottavasti vain hänkin muistaisi mikä on lapsen etu :S

Nyt leppoisaa sunnuntaita, Santtu polttaa oksia ja mä puuhailen omiani -  parasta akkujen lataamista!

Tammikuun tuiskut

Mun kirjoitusinto on laantunut. Se kertoo siitä, että asiat ovat saaneet päässäni jotain järjestystä. Koska tämän blogin kirjoittaminen on mulle puhtaasti terapeuttista. Sen takia täällä ei ole kuvia tai muuta hössötystä (no okei, se yksi tunnustus ja ne lasten vastaukset) Tämä on terapiakanava, halpa sellainen. Joskus myöhemmin on hyvä palata vanhoihin teksteihin, reflektoida olotuilaa puolen vuoden taakse, lukea miten lasten ja isän yhteydenpito on silloin toiminut.

Tarjosin viittätoista - tämä lähti siitä, että lasten piti asua puolet kuukaudesta isällään. Jonkin aikaa tasitelin sen asian puolesta, nyt en enää suostuisi mistään hinnasta. Minkä enemmän lapset on meillä, sen paremmin he voivat. Ei sillä, että isänsä heitä millään tapaa huonosti kohtelisi, rutiininomainen arki, riittävä uni ja yksi koti vain luovat puitteet lasten turvalliselle ololle ja kasvulle. Isän luo mennään selkeästi kylään, siellä toimitaan eri tavalla kuin kotona, ja näissä määrin yritän sen sietää, vaikken aina ymmärtää voikaan. Tällä hetkellä meillä on hyvin kevyt sopimus: isä tapaa lapsia 6vrk kuukaudessa ja ilmoittaa seuraavan kuukauden päivät edellisen kuun 20.pvä mennessä. Ja miten tämä on toiminut? No sanoisinko välttävästi. Kolme viimeistä kuukautta olen saanut ruinata ilmoitusta, hän ei kuulema ehdi. WHAAT, mies joka istuu tietokoneella, toisessa kädessä netillä varustettu puhelin - ei ehdi vilkaista kalenteria sen vertaa, että osaisi sanoa milloin tapaa omat lapsensa. Välttävästi myös siitä syystä, että lastenvalvoja on hänelle teroittanut, että sovistusta pidetään kiinni. Ja mitä tekee isä: NO KEIKKAA PERKELE, oli sitten lapset tai ei. Pois alta valittavat akat, sen vielä kestän, mutta pois alta omat lapset - sitä en jakssa ymmärtää. Hankalan tilanteesta tekee se, että lapset haluavat mennä isälleen, he kyselevät milloin pääsevät jne. 12-vuotiaana lapsi saa itse vaikuttaa siihen, tapaako ja kuinka paljon etävanhempaansa. Siirillä tuohon ikään on aikaa enää vajaa kaksi vuotta. Tiedän lukuisia tapauksia, joissa lapsi on ilmoittanut, ettei mene. Ja pakottaa ei voi. Toivon, ettei pettymysten kautta ajauduta tuohon tilanteeseen.

Että ei se uusperheellisyys ole aina helppoa. Toinen eksä kun rauhoittuu, niin toinen aloittaa. Se on vähnä kuin kiikkulauta, milloin missäkin suunnassa tuiskuaa. Tilanne vain on päinvastainen, mutta sitä meillä usein kysellään, että missä on lasten etu, huhuu, onko näkynyt.

Kaikesta tuiskusta ja pyrystä huolimatta meillä menee hyvin :) Talon laajennusosa on piirrustusvaiheessa ja se jos mikä on mukavaa! Arki soljuu omissa uomissaan, joskus joku sivuhaara tulee siipan ulkomaanreissuista, niinkuin nyt Italiasta. Minä opettelen edelleen löytämään yksinolosta nautintoa - mutta sen ollessa kateissa on onneksi Siiri, joka tulee mörkövahdiksi :D