Tuli mieleeni, että en ole muka-muistanut tulla tänne kirjoittelemaan. Tai en ehkä ole muka-ehtinyt. Tästä päästäänkin aiheeseen, joka mua sieppaa ja sapettaa suunnattomasti: ihmisellähän on aikaa tasan kaikkeen mihin hän haluaa aikansa käyttää. Kysymys on trendikkäästi Tahtotilasta. Tämä kietoutuu myös lasteni isään siltä osin, kun hän hopottaa, ettei ole aikaa, ei ehdi, on kiire...plaaplaa...kaikkeen on aikaa minkä kokee tärkeäksi. Piste ja huutomerkki.
Viime päivät ovat kuluneet sellaisessa heiluvan hampaan tilassa. Tiedättekö: ensin se vain vähän heiluu, sitten se alkaa heilumaan enempi, vähän rutisee jo juuristaan, sitten se nykäistään irti, tilalle jää ammottava kolo, tulee vähän vertakin. Kunnes alkaa kasvamaan uutta. Mä olen tuo hammas ja olen irtaantumasta tutusta ja turvallisesta työpaikastani. Tiedän, ettei se ole kivutonta, tykkään siellä monista jutuista ja ihmisistä. Tunnen ne käytännöt, tunnen senkin, joka ei halua puhua mulle. Siellä olis tosi helppo jatkaa. Jatkaa sitä vääntämistä ja rutiineja. Mutta sen verran hullu ihminen on (tai minä ainakin), että haluan uutta, uusia haasteita, uusia ihmisiä, uusia tuulia! Ja siltikin jään kaipaamaan...ristiriitainen olotila kaikkinensa. Mä haluaisin oikeasti kulkea rinnalla joiden asiakaslasteni elämässä vielä, kun he ovat niin isojen uusien juttujen edessä. Suorapuheinen sossuntäti on rikkonut jään monessa casessa, takkuamiset vanhempien kanssa on takuttu, asioista on puhuttu suurin kirjaimin - ja tässä vaiheessa on kokemus ja olotila siitä, että ratkaisut ovat niiden lasten asioissa olleet oikeita. en haluaisi lähteä. En haluaisi jättää heitä. Ja sitten kumminkin haluan!
Mä kävin kattomassa teatterissa Canth:n Anna-Liisan - raju tarina naisen tuskasta. Lapsensa tappaneen naisen tuskasta. Puhutteleva ja tosi hyvin tehty. Sen jälkeen heräsin tajuamaan, että mulla on jonkinlainen ammatin suoja tuollaisia juttuja vastaan. Onhan niitä vastaavia meilläkin nähty - tavalla tai toisella lapsensa tuhonneita. Pahuus on asia, jonka vain joutuu kohtaamaan työssäni. Pahuus on asia, joka on opettanut mua tosi paljon. Ihminen tekee pahaa, meidän tehtävä on suojella. Mutta meidän tehtävä ei ole tuomita. Pitää vain ymmrätää, että joku vanhempi ei pysty parempaan. Ei vain pysty.
Jaa pitikö mun jotain romantiikkaakin tähän kirjoittaa :D mitä se on? Onko se sitä kun me luettiin tässä joku ilta samalla tyynyllä Fingerporia! Romantiikan toinen osapuoli on Epsanjassa, mutta lennähtää huomisaamuna takaisin, sitten ollaan romanttisia! (hah)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti