Yhdelle elämäni miehistä

Ajattelin kirjoittaa, koska tuntuu olevan helpompaa kuin asioista puhuminen. Ja tällä tavoin kuuntelet minua ehkä loppuun asti. Olen pitänyt sinua viisaana miehenä, ja sitä varmaan olet edelleenkin, vaikka käyttäydyitkin kuin pölvästi. En ole koskaan ymmärtänyt yletöntä alkoholin juontia ja tuli taas todistettua, että se on aikamoisen turha ja pahaa aikaan saava aine. Toivon todella, että koskaan enää lapset eivät joudu kuulemaan uhoamistasi - mua otti päähän jo se, kun autossa uhosit, että "jos mä oisin saanu ne pojat kiinni, niin oisin vetäny turpaan" - pieni ottaa isosta mallia ja väkivalta on mielestäni huono malli.

Olen miettinyt tässä viime päivinä kovasti rahaa ja rahalla ostettavaa valtaa. Koska tässä on kyse aika pitkälti siitä. Ilmeisesti teillä on sellainen ajatusmalli, että kun te maksatte "kaiken", niin kaikkien pitää mennä teidän sääntöjen mukaan. Mulla on pidemmän aikaa ollut sellanen olo, että te äitin kanssa pidätte mua noin kymmenvuotiaana lapsena, jonka pitää "totella" vanhempiaan. On tainnut unohtua se, että mä olen aikuinen ja suhde teidän kanssa pitäisi olla kahden aikuisen tasaveroinen suhde. Mä olen paljon miettinyt lapsuuttani ja nuoruuttani, sitä kohtaa missä on menty pieleen. Miksi kiltistä tytöstä on tullut vakavasti psyykkisesti sairas. En syytä teitä, uskon että olette tehneet parhaanne, minkä olette parhaaksi katsoneet ja osanneet. Aineellisesti asiani ovat aina olleet kunnossa, mitään ei ole puuttunut - paitsi sitä tunnetta, että minusta välitetään ja minä olen tärkeä ja ennenkaikkea HYVÄKSYTTY omana itsenäni, tällaisena kuin olen.

Ulkonäköäni, kodin pitoani, miesvalintojani, hiustenväriä, pukeutumista, lastenkasvatusta, joulunviettoa - kaikkea on arvosteltu ja arvostellaan nykyäänkin. Minut on nujertamalla kasvatettu, se ehkä on ollut sen ajan trendikin. Tärkeimpiä asioita, joita mä haluan omille lapsilleni tarjota, on aineettomat asiat, tunne hyväksymisestä, tunne siitä että he ovat arvokkaita ja ainutlaatuisia juuri sellaisina kuin ovat. Siirin opettajan kanssa olen tytön käytöksestä keskustellut ja hän sanoi, että on hyvä asia, että Siiri osaa pitää puolensa ja saa äänensä kuuluviin. Tähän minä haluan lapseni kasvattaa. Ja siihen tunteeseen, että heitä rakastetaan. Ja kyllä, en ole tyhmä ja tajuan sen, että jossain kohti Siirillä menee yli ja totta on sekin, että varmasti silloin kun minä tai isänsä on läsnä, tämä käytös korostuu.

Ymmärrän sen, että teidän keino osoittaa välittämistä on raha ja aineellisen hyvän jakaminen. Ja tarvitsee ihminen sitäkin, olen kiitollinen panostuksistanne minuun ja perheeseeni. Mutta rahan tuhlaaminen meihin tulisi olla vilpittömän vapaaehtoista, ei vallan väline. Koen kuitenkin onnistuneeni elämässäni hyvin, olen ollut monia vuosia jo hyvässä tasapainossa itsenikin kanssa, taistellut erokriisistä läpi hyvien ystävien avulla, saanut aina hyviä työpaikkoja, löytänyt rinnalleni miehen, joka oikeasti arvostaa ja kunnioittaa minua. Ei teillä luulisi olevan moittimisen aihetta. Mutta aina sitä vain tuntuu löytyvän ja se on mulle niin todella vaikeaa käsittää. Miksi omaa lastaan pitää koko ajan ja jatkuvasti moittia? Mitä niin pahaa mä olen tehnyt, että olen ansainnut sellaisen kohtelun? Erityisen loukkaantunut olen Santun puolesta, hänellä kun ei oikeasti ole osaa eikä arpaa tähän ja silti ryöpytit häntä todella rumasti. Toivon, että ajattelet oikeasti näitä asioita ja pyrit edes hitusen ymmärtämään kirjoittamaani.

tyttäresi