7 vuotta sitten...

...minulla oli iso maha, koska siellä potkiskeli Senni-vauva! Tai niinhän me luulimme :) Mutta joka tapauksessa tämä päivä oli seitsemän vuotta sitten merkityksellinen, koska silloin jouduin raskausmyrkytyksen takia sairaalaan. Se oli kamalaa, vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen en ymmärrä miksi se oli NIIIIN kamalaa. Tutustuin ihanaan huonetoveriini, jonka kanssa vietin melkein kaksi viikkoa lähes 24/7...hurtin huumorin siivittämänä. Huonetoveri synnytti tammikuun lopulla pojan, jonka elinkaari oli lopulta vain reilun 50min mittainen. Elämän karut tosiasiat, syntymä ja kuolema tulivat tuolla reissulla tutuksi. Edelleen pidämme Annukan kanssa yhteyttä, oli se yhteinen aika kuitenkin molemmille niin merkityksellistä.

Minä olin sairaalassa se hankala potilas, jolla välillä päässä viirasi ja välillä vaan ketutti. Huolestuttavaa alkoi olla siinä vaiheessa, kun minulle alkoi tulla postia sairaalan osoitteella! Opin huomaamaan, että elämään voi mahtua monenlaisia ilmiöitä - kuulin esim päiväsalissa kertomuksen, kuinka pariskunnalle syntyi yllättäen vauva, vaikka päivystyksessä oli ensin ajateltu ärhäkkää virtsatietulehdusta...Mutta kaikkineen se liki kolme viikkoa "täysihoidossa" oli puuduttavaa ja ärsyttävää. Onneksi Janne vietti viimeiset neljä päivää ennen synnytystä mun seurassani koko ajan: "lomailimme" varastohuoneessa. Ja voi vain kysyä, että moniko mies on prenalla viettänyt useemman vuorokauden :D

Synnytystä käynnistettiin 6 vuorokautta! Huuh, ajatelkaa, joka päivä kovat supistukset, mutta ei sen valmiimpaa. Kunnes 7. käynnistyspäivän aamuna hulahti vedet ja sitten se olikin nopeeta toimintaa! Pieni sininen poikamme Elias syntyi puolentoista tunnin työllä aamulla joskus klo seittemän jälkeen mitoin 3120g ja 50cm. Elsu oli kovin epäkypsä vielä tähän maailmaan (rv 37+0) ja viettikin viisi päivää lastenosastolla vahvistumassa. Keuhkoissa oli vähän epäkypsyyttä, sokerit heilahtelivat ja ekana päivänä poika palelikin. Minä häivyin sairaalasta heti kahden päivän päästä ja kylläpä teki hyvää päästä kotiin! Poikaa käytiin toki hoitelemassa päivittäin.

Vaan sieltä pikkuruisten osastolta on poika ponnistanut ja kasvanut pian jo seitsemän vuotiaaksi eskarilaiseksi! Mittaa taitaa olla jo 130cm ja painoakin nollakäyräläispojan verran. Elsu on ihana mies! Ja osaa jo lukeakin.

Talviurheilua

Tänä viikonloppuna on kaivettu luistimet naftaliinista - tai oikeammin vaan tuolta takavarastosta. Kyllä mä pystyssä pysyin, mutta jarruja niissä ei ole :/ ja sitten on hiihdetty! Latu ei vain aivan taida mennä ympäri, joutuu sahaamaan vielä eestaas. Mutta tuonne pakkaseen ovat tyttöset lähdössä - ja eväät mukana tietty! Eräänlaista urheilua on ollut myös se, että on saatu uusi tiskikone ja pesukone paikoilleen! Ihan mahtavaa, mäkin olen nyt digitaaliajassa ja voin kytätä, että montako minuuttia vielä ennen kuin pääsee ripustamaan! Vaan harmillinen urheilutapaturma sitten onkin se, että keittiössä ei voi käyttää vettä ollenkaan nyt...siellä on joku putki rikki. Toivottavasti Santtu saa siihen tänään osat, ei ole kivaa olla ensi viikkoa ilman vettä - sen lisäksi että kaipaa Sisilian myllyissä kiipeilevää murustaan :/  Mutta niinhän se on, että hätä keinot keksii: iltaruuaksi syötiin Köyhän pitsoja ja Salesta sai onneksi kertisastioita. Mutta on se tällaisena nelilapsisena kumminkin hankalaa, ettei keittiöön tule vettä. Niin, bonustyttöset ovat olleet taas ilonamme tämän viikonlopun - mukavaa on se!

Tervetuloa!

Pitkään pohdin...pitkään mietin. Onko liian henkilökohtaista avata tätä julkiseen tarkasteluun. Mutta sitten ajattelin, että elämää se on vain. Tai Elämää. Jätäthän kommentin vierailustasi!

Hermo menee niin todella...

elsu: " äiti koska mä pääsen taas isille?"
minä: "öö, ootas, ens viikon sunnuntaina"
elsu: "ai siis millon?"
minä: "no niinku ei nyt sunnuntaina mut seuraavana"
elsu: "*pyörittelee silmiään *...jaa"

soitinpa tuossa sitten eksälle, joka ei vaivaudu edes mun maileihini vastaamaan...kerroin, että lapset oikeasti ikävöi sitä ja ihan oikeastiko se on sitä mieltä, ettei aio tavata lapsia sopimuksen mukaista 15päivää kuussa. kerroin lastenvalvojan kannan, että sopimusta tulisi noudattaa, kun sellainen on kerran tehty. hän vain sanoo "ymm" ja sitten niin raivostuttavasti, että "tapaan niitä niin paljon kuin ehdin"...huoh...eikö ihminen ehdi kaikkina muina aikoina JOS HALUAA paitsi työaikoina? vaan ei tämä herra! uusi elämä menee OMIEN LASTEN edelle ja se on niin surullista, niin kurjaa ja sydäntäraastavaa. Suutuin taas...vaadin häntä varaamaan ajan lastenvalvojalle. mutta eihän hän mitään ehdi tehdä ja minä en voi ymmärtää, että hänellä on niin kiire, ettei edes sähköpostia ehdi lukemaan. voi morjes. ja vaikka tässä miten itse hermostun enkä voi ymmärtää, niin kaikkein kamalinta on kuitenkin se lasten ikävä, itku ja kysely, että missä isi on, milloin näemme...ja sitten lasketaan, että ootappas, meneekös siihen nyt sitten kaksi viikkoa :(

Sunnuntai kera käynnistysvaikeuksien

No, auto kuului lähtevän käyntiin, mutta minä en oikein pääse vauhtiin. Jotenkin vähän laahaa. Mutta ehkä se on lepopäivän tarkoituskin. Eilen oli puuhakas päivä, niin nyt vedetään henkeä. Lapset lähtevät kohta isälleen, minä kaipaan ja murehdin siis taasen muutaman päivän, vaikka toisaalta on ihana nauttia "hiljaisuudestakin". Ja Santusta :) Siiri on selvästi vähän mustis, mä en saa olla Santun kainalossa sohvalla, vaan Siiri änkee siihen. Luonnollista varmaan.

murinaa

Minä murisen. Olen karhu - ai jos pääsisikin talviunille! Mutta siis äksmiäs se taas saa mut kihahtamaan...kun on niin vaikeeta noita omia lapsia tavata. Huoh. Että hänhän se on kuulema enempi niiden kanssa ollut. Ajatus vissiin, että nyt ei sit enää tarvi olla lasten kanssa, kun on aikoinaan panostanut. Aivotonta. Väänsin taas rautalangasta, että minun miestäni lapset häviävät nyt tässä yhtälössä, ensimmäistä kertaa - oikeasti ensimmäistä kertaa sanoin tänään, että hän on paska isä...:/ ottaa vaan päästä.

Ja ah auvoa, kun astun sisään ovesta, niin vanhempi lapsi kiukkuaa jo kynnyksellä! No, nyt on punaposkisia lumihommissa olleita ipanoita! Puhuin Siirille taas siitä, että olisiko joku ammattiapu tarpeen, hän suuttui...tuntui vain, että tuo käytös on välillä niin huolestuttavan kaukana tavallisen 9-vuotiaan käytöksestä ja lapsella on paha olla. Huoh.

Ja sitten: Santun kanssa innostuttiin eilen miettimään, että laajennetaanko taloa vai katsellaanko isompaa! Ja mennään huomenna kattomaan yhtä vanhaa koulua, oijoijoi!

14v sitten

Kutakuinkin päivälleen 14v sitten minä nuori 19v tyttö "jouduin" tai haluaisin sanoa, että pääsin Pitkäniemen psykiatriselle kriisiosastolle. Pääni teki temppuja, joidan kanssa en enää itse pärjännyt. Olin toki aina ollut kovin luulosairas ja pelokas, ihan jo pienenä, mutta tuossa oman elämän ja aikuisuden kynnyksellä omat keinot eivät enää riittäneet. Sain ensimmäisen paniikkikohtauksen - todella pahan sellaisen- uudenvuoden yönä. Minulta puutui toinen puoli, en pystynyt kunnolla puhumaankaan. Tiesin jo itsekin aavistella, mistä on kyse. Minut ohjattiin psykiatriseen kriisiryhmään, josta edelleen hyvinkin pian lähetteellä Pitkäniemeen. Se oli aivan hullu paikka...tai siis oikeastaan aika pelottava. Enkä oikeasti tainnut kuulua sinne, koska ainoa ihminen, johon samaistuin oli nuori ja mukava siivooja...isäni ja Janne kävivät luonani, pelasimme Compatibilitya ja söin Jannen tuomia Fanipaloja (kaksi tarkkaa muistikuvaa...muutoin tuo aika on aikalailla usvaista). Minua hoiti lääkäri Pekka, ja se oli ehdottomasti minun pelastukseni! Pekka sanoi, että olen vain liian pieni tyttö ja minun pitäisi vähän kasvaa...ei lääkkeitä ja kolmen vrk:n polikliinisen seurannan jälkeen kotiin - tai oikeammin suoraan laivamatkalle, johon olimme muutenkin olleet lähdössä. Laivamatkalta muistan ahdistuneen olotilan ja sen, että söin appelsiinia. Mutta muistan myös sen hyvän tunteen, kun "selvisin" sieltä hengissä.

Kasvutarinani jatkui opiskelujen rinnalla. Välillä olin paniikeiltani ja pakkoajatuksiltani parempi ja välillä huonompi. Yksin en oikein voinut olla, ihmisten seurassa olotila oli parempi. Opiskeluaikoina en oikein uskaltanut mitään. Elin kuin jonkinlaisessa kuoressa, hiljaa ja varovasti. Näinä aikoina myös parisuhteemme sai ensimmäiset vinoumat, koska Janne toimi osin kuin omaishoitajanani. Pahimmillaan paniikkikohtaus saattoi olla päällä 3vrk...pahimmillaan pelkäsin tappaneeni jonkun, pahimmillaan lakkasin lähes elämästä. Hoidin itseäni vaihtoehtokeinoin vyöhyketerapialla ja homeopatialla, jälkeen päin harmittelin sitä, etten tajunnut niiden ainakin osittaista tehottomuutta.

Keväällä 2001 olotilani paheni ja onnekseni löysin itselleni samaisen Pekka-lääkärin! Nyt oli tullut aika kokeilla kovan lääketieteen apuja, koska kasatessani puita liiteriin olin varma, että Kiinassa tulee maanjäristys, kun minä heitän halkoja niin kovalla voimalla...Pelkäsin ja pelkäsin pelkoa. Oireilin fyysisesti, jopa oksensin pahaa oloa toisinaan. Toukokuussa -01 hakeuduin uudemman kerran myös sairaalaan, tällöinkin olin liian terve sinne...lääkitys alkoi pikkuhiljaa auttaa minua ja muistan kesän 2001 yhtenä elämäni parhaista! Vihdoinkin aloin vapautua, vihdoinkin uskalsin elää!