just niin mun tuuria

Meillä ei yleensä paljon sairastella, mutta silloin kun taudit iskee, niin aina jotenkin huonoon saumaan. Kuten tänään. Tai siis jos nyt nopiaan menee kuumeet ja muut, niin ensi viikon lomaviikko ei vaarannu. Mutta miksi se on aina niin, että kun on jotain lomamatkaa tiedossa, niin eikös sillon tuu kipeeks ainakin toinen lapsista. Muistelen viime vuonnakin, että oli yksi jalkansa venäyttänyt...ja minä, joka saan rankani jumiin noin kahdesti vuodessa, niin tottakai se on nyt! Sitten voi mennä puoli vuotta niin, että ollaan kaikki ihan kunnossa...tietenkin hyvä niinkin, mutta sairauksilla on aina väärä ajoitus! Muistan silloinkin, kun asuttiin vielä ydinperheenä, että kun Janne oli pidemmällä keikkareissulla, niin yleensä silloin tuli yrjötauti lapsille - tai korvatulehdus Elsulle. Olisi parempiakin tiistaipäiviä viettää saikkua kotona - jää huomisen poikkihallinnollisen tapaamisen suunnittelua melko kevyeksi tällä menolla...

Realismin ja romantiikan välimaastossa

Tuli mieleeni, että en ole muka-muistanut tulla tänne kirjoittelemaan. Tai en ehkä ole muka-ehtinyt. Tästä päästäänkin aiheeseen, joka mua sieppaa ja sapettaa suunnattomasti: ihmisellähän on aikaa tasan kaikkeen mihin hän haluaa aikansa käyttää. Kysymys on trendikkäästi Tahtotilasta. Tämä kietoutuu myös lasteni isään siltä osin, kun hän hopottaa, ettei ole aikaa, ei ehdi, on kiire...plaaplaa...kaikkeen on aikaa minkä kokee tärkeäksi. Piste ja huutomerkki.

Viime päivät ovat kuluneet sellaisessa heiluvan hampaan tilassa. Tiedättekö: ensin se vain vähän heiluu, sitten se alkaa heilumaan enempi, vähän rutisee jo juuristaan, sitten se nykäistään irti, tilalle jää ammottava kolo, tulee vähän vertakin. Kunnes alkaa kasvamaan uutta. Mä olen tuo hammas ja olen irtaantumasta tutusta ja turvallisesta työpaikastani. Tiedän, ettei se ole kivutonta, tykkään siellä monista jutuista ja ihmisistä. Tunnen ne käytännöt, tunnen senkin, joka ei halua puhua mulle. Siellä olis tosi helppo jatkaa. Jatkaa sitä vääntämistä ja rutiineja. Mutta sen verran hullu ihminen on (tai minä ainakin), että haluan uutta, uusia haasteita, uusia ihmisiä, uusia tuulia! Ja siltikin jään kaipaamaan...ristiriitainen olotila kaikkinensa. Mä haluaisin oikeasti kulkea rinnalla joiden asiakaslasteni elämässä vielä, kun he ovat niin isojen uusien juttujen edessä. Suorapuheinen sossuntäti on rikkonut jään monessa casessa, takkuamiset vanhempien kanssa on takuttu, asioista on puhuttu suurin kirjaimin - ja tässä vaiheessa on kokemus ja olotila siitä, että ratkaisut ovat niiden lasten asioissa olleet oikeita. en haluaisi lähteä. En haluaisi jättää heitä. Ja sitten kumminkin haluan!

Mä kävin kattomassa teatterissa Canth:n Anna-Liisan - raju tarina naisen tuskasta. Lapsensa tappaneen naisen tuskasta. Puhutteleva ja tosi hyvin tehty. Sen jälkeen heräsin tajuamaan, että mulla on jonkinlainen ammatin suoja tuollaisia juttuja vastaan. Onhan niitä vastaavia meilläkin nähty -  tavalla tai toisella lapsensa tuhonneita. Pahuus on asia, jonka vain joutuu kohtaamaan työssäni. Pahuus on asia, joka on opettanut mua tosi paljon. Ihminen tekee pahaa, meidän tehtävä on suojella. Mutta meidän tehtävä ei ole tuomita. Pitää vain ymmrätää, että joku vanhempi ei pysty parempaan. Ei vain pysty.

Jaa pitikö mun jotain romantiikkaakin tähän kirjoittaa :D mitä se on? Onko se sitä kun me luettiin tässä joku ilta samalla tyynyllä Fingerporia! Romantiikan toinen osapuoli on Epsanjassa, mutta lennähtää huomisaamuna takaisin, sitten ollaan romanttisia! (hah)

Vuosi.

Siitä on kokolailla vuosi. Käsittämätöntä on se, etten minä, joka muistan kaikki mahdolliset päivämäärät, muista tarkkaan sitä päivämäärää. Mutta kokolailla vuosi. Ehkä en siksi muista tarkkaa aikaa, että sen piti olla vain yksi muiden joukossa. Yksi tapaus, jonka kanssa juoda kahvia-teetä ja parantaa maailmaa. Yksi, josta todeta taas, että ihan kiva, mutta kun se ihan kiva ei riitä. Sen olin todennut jo ehkä noin 37 kertaa (kyllä...melkoinen säätörupeama se olikin).

Sinä maanantai-iltana kuitenkin tapahtui jotain. Jotain selittämätöntä. Ehkä se oli se, että tuo villapaitainen kaljupää korjasi yläkerran vessan ovenkahvan. (testasin, että onko siitä mihinkään...) Mies joka silloin elämääni astui, ei ollut sitä mitä hain. Ei pitkä eikä akateemisesti koulutettu, ei suutelutaidon mestari Tupakoivakin vielä! Mutta se mies sanoi tuossa olohuoneen ruskealla sohvalla silloin maaliskuussa, että "mä olen nyt löytänyt sen mitä mä olen etsinyt". Se oli päättänyt, että mä olen se - tai siis Se Nainen. Mitäs mä siihen sitten sanomaan, kun kerran se oli niin päättänyt :D Alkuhuuma - oliko meillä sellaista? Meillä on ollut ehkä enempi alun vuoristorataa ja vesihiihtoa...Mahaplätsejä kovalle lumelle ja erityisen hienoja hetkiä. Se, miksi olemme edelleen yhdessä, johtuu siitä, että Se Mies saa mut raivostumaan enempi kuin kukaan muu...se saa mut lähes hulluuden partaalle "olemalla aina oikeassa". Se saa mut ärsyyntymään ryppyotsaisesti esitetyistä kommenteistaan. Ja sitä paitsi se on roudannu kaikki kamansakin jo tänne!

Niin, vuosi elämästäni. Vuosi elämästämme - ehdottoman hieno vuosi. Uusperheen arki ja juhla on koettu ja särmiä hiottu. Koen olevani kovin rikas ja onnellinen. Henkisesti rikas, kokonaisvaltaisen onnellinen.
<3 Santtu, mä rakastan sua. <3

Operaatio uusi työ

Lyhyesti homma meni näin: sain viime pe sähköpostia Jämsän sosjohtajalta, että kiinnostaisiko mua tulla Jämsään töihin. Ja tottahan mua kiinnosti! Menin eilen keskiviikkona aamulla sinne tapaamaan sitä johtajaa ja se kysyi, että haluanko mä aikuispuolelle, jossa olis ensin viransijaisuus, mut mahkut vakipaikkaan sosiaaliohjaajana vai haluisinko ls-puolelle vuoden loppuun kestävään sijaisuuteen. Harvemmin kai pääsee valitsemaan kahdesta hyvästä :D Valitsin aikuispuolen juurikin pidemmän tähtäimen mukaan...eli että ehkä vakkariksi. Juu kiitos hei, huhtikuun alussa aloitan! Menin vanhaan työpaikkaan ja kerroin lähdöstäni. Kaikki hyvin.

MUTTA...tänään olin saanut postia Jämsästä, että matkaan on tullut mutkia: se tyyppi jonka tilalle olisin menossa, niin sen siirtymisessä uuteen paikkaan onkin tullu jotain hämminkiä ja se ei tiedäkään lähteekö / millä aikataululla...samassa postissa mulle tarjottiin kuitenkin sitä ls-paikkaa. MUTTA...olen silti nyt paniikkihermona, että jos tää koko Jämsä-juttu kosahtaa...ja mä kun olen ehtinyt jo riemuita ja toitottaa asiaa...huomenna pitäisi ratketa tämä kuvio...huuuih.

Alakulo

Mulla on nyt alakulo. Meinasin sanoa, että masennus, mutta se olisi liian jyrkkä ilmaus. Mutta sellainen tiiättekö, että mikään ei nyt huvita ja kaikki on tyhmää. Erityisesti tyhmää on kaikki siis. Mutta tyhmistä tyhmimmät asiat tällä hetkellä ovat:
- Santtu on enklannissa ja siellä tuulee = ei pääse kiipeämään tuulimyllyyn ja reissu on vaarassa venyä
- joudun tekemään elinkeinotoiminnan veroilmoitusta, joka uhkaa jäädä plussalle, joten jäännösveroa tulossa jo olemassa olevan 800e arvonlisäveron lisäksi (että kannattaako tää kotimyynti...)
- työpäivä venyy iltamyöhään ja illasta on vielä kaikkein haastavin osuus eli vanhempien tapaaminen liittyen aggressionhallintaryhmän vetämiseen (HUOH)

Eli siis loppujen lopuksi asiat on mallillaan ja hyvin. Pitää vaan päästä valittamaan.

Iso askel, pieni askel?

Eilen oltiin tyhjäämässä Santun asuntoa. Tai siis hän itse makaili migreenin kourissa olohuoneen matolla ja minä puunasin. Toisaalta nauroin sille kun se alkoi päästä elävien kirjoihin, että oikeastaan se oli onni, että sillä oli migreeni: muutoin se olisi miesmäiseen tapaan alkanut kiukuttelemaan, että ei jaksa enää, mennään jo. Ja asunto olisi sillä vielä ensi joulunakin...No, osittain tuohon asunnon roikuttamiseen varmaan liittyy psyykkinenkin aspekti: pelottaa ottaa Iso Askel. Ja ollaan siitä puhuttukin, että mitäs sitten jos tuleekin ero...tai siis mä olen oppinut edellisen eron myötä, että mitä vaan voi tapahtua eikä yhtään auta, vaikka kuinka suree etukäteen. Rakas mieheni on vain ikuinen pessimisti. No, joka tapauksessa kämppä on siivottu ja yksi autokuorma tavaraa odottaa enää eteisessä pakattuna. :) Hassu juttu on se, että mä tiedän tällä hetkellä paremmin, mitä Santtu omista ja mistä mikäkin löytyy (kuten ne ÄLLÖlakanat eli sellaset satiiniset, joihin mun kuivat kädet ja kantapäät jää kiinni ja niitä EI TOD käytetä...)

Iso Askel tai Pieni Askel: Siiri tuli tänään yksin linja-autolla Treelta Länkipohjaan! Ja olihan se ylpeetä! Tuleva viikko on taas erilainen viikko: Santtu lähti tänään Englantiin ja tulee toivottavasti torstaina kotiin. Nyt vain toivon, ettei tule tulipalopakkasia tai viittä metriä lunta...

Nyt otamme Pienen Askeleen kohti Jämsää, kirpputoria ja sen jälkeen vaate-esittelyä!

Maailman ihanin tyttö

Meillä asuu maailman ihanin tyttö. Se on myös maailman rasittavin tyttö. Se on mun Siiri! Me oltiin Siirin kanssa tänään koko päivä kahdestaan reissussa, ajeltiin pitkät matkat autolla ja laulettiin täysiä Ultra Brata :) (se osaa ulkoa lähes yhtä monta biisiä kuin mäkin!). Se on huippu-mimmi, kasvamassa kovaa vauhtia esimurrosikään. Suurimman osan ajasta se laittoi hiuksiaan peilin edessä, mallasi uusia aurinkolasejaan ja keltaista käsilaukkuaan. Se on niin kaunis neiti. Ostettiin kirpparilta kahdet farkut sille - pillit tietenkin. Sitten se hupsu laittaa ison pipon päähän ja jättimäiset aurinkolasit nenälle. Sellainen se on, mun Siiri!

Sitä paitsi se ei tuu koskaan jäämään jalkoihin. Joku voisi sanoa, että se on itsepäinen ja hankala - ja on se sitäkin, mutta mä arvostan sitä just siks, että se uskaltaa. Se menee kouluun silmälaseissa jos sitä vaan sattuu huvittamaan. Sillä on sisäinen palo tehdä, luoda ja olla luova. Sille pitäisi ehdottomasti löytää näytelmäkerho, jotta se pääsisi valloilleen! Se on viisas ja nokkela, kovaääninen ja tietyllä tapaa johtaja. Ja se osaa sanoa vastaan - no myönnettäköön, että tässä kohtaa joskus toivoisin, että omaa tahtoa ei olisi ihan niin paljon...mutta ainutlaatuinen kokonaisuus.

Se on myös herkkis - mutta sen puolen näkee vain kun kuuntelee sitä ihan oikeasti. Se on vähän rääväsuu, vähän liian juputtavainen ja melko ärsyttävä - mutta just siks mä sitä rakastan niiiiiin paljon. Se on aika paljon niinkuin minä :D ja sitten ihan viimeaikoina siinä lapsessa on näyttäytynyt myös isänsä: tietyissä eleissä, ilmeissä, sanomisissa. Ja musiikissa. Ja tavaroiden hukkaamisessa.

Sellainen se on - mun Siiri <3