Parisuhteellista ja yhden vuoden kriisiä

Mikset sä koskaan, miksi sä aina jne jne. Jankutijankuti. Se olen minä. Tunnustan. Tällä kertaa sain pahan mielen siitä, että toinen on aina niin vakava ja jos ottaa päähän, niin sitten kaikki on mustaa. Mun elämässä on tärkeetä kuitenkin tietynlainen leikkisyys ja ilo ja jos jotain olen oppinut niin sen, ettei ainakaan etukäteen kannattaisi murehtia. Mutta tämä toinen - kantaa koko maailman murheita harteillaan, tai siltä ainakin tuntuu. Ja ahdistavinta on se, että joutuu tietyllä tapaa kontrolloimaan itseään ja omia puheitaan ja tekojaan, ettei vaan loukkaa tai aiheuta ärtymystä. Ja eilen se vain kiehui yli - naisellisesti naama räässä vollottaen. Olen oppinut tässä parisuhteessa itsestäni paljonkin asioita, mutta ehkä iloisin tietyllä tapaa olen siitä oivalluksesta, että en enää murehdi tulevia asioita niin kuin ennen oli tapana. Ehkäpä sen katkeran avioerokokemuksen takia. Miksi murehtia, kun sillä ei saavuta mitään - kaikki voi kaatua kumminkin, murehdit tai et. Vielä kun tämän hyvän opin saisi istutettua tuohon karvanaamaiseen mörökölliin (rakastan, rakastan). Mä oon aina ollut aikataulujen ihminen, rakastan kalenteriani ja sitä, että on jotain suunnitelmallisuutta. Santtu taas ei voi sietää sitä, että suunnitellaan etukäteen. Mutta arvatkaas mitä: elämän isoissa linjoissa roolit kääntyy ihan päinvastoin! Mä pystyn nykyään elämään niin, että se otetaan vastaan mitä tuleman pitää, mutta S pohtii kauheen tarkkaan aikoja kauas eteenpäin. Tää on jotenkin kauheen nurinkurista.

Mutta se, mistä mä olen hirmuisen iloinen: Santusta on mulle vastusta. Me on riidelty varmaan enempi kuin sen 13v aikana edellisessä parisuhteessa yhteensä, mutta silti mä koen, että tää suhde on hyvä ja tunne on syvä. (juu kyllä, runolliset kykyni). Mut varmaan vielä pitkään me hiotaan tätä uusperhekuviota, jotta kaikki löytää paikkansa ja roolinsa. Ja aika mausteinen soppahan tää on, kun on eksät ja nyksät ja eksän nyksät ja nyksän eksät ja teidän lapset, meidän lapset, minun, sinun, hänen ja heidän lapset. On äitejä ja isiä ja mummoja ja pappoja. On tunteita ja käytännön järjestelyjä, on pettymyksiä, hampaiden kiristelyä ja suuttumusta. On katkeruutta ja rikkinäisyyttä. Että mitä tästäkin sitten tulee :D No, sen vain aika näyttää!